hyvinvointi,  juokseminen,  juoksukisat,  kestävyysurheilu,  liikunta,  maraton,  Races,  Running,  treeni,  urheilu

DNF- Nuuksiossa kroppa petti

Pitäisi kuunnella omaa mieltä ja kehoa paremmin ennen kisoja. Selkeästi vähäinen kiinnostus kisoja kohtaan oli merkki jostain ja olisi suosiolla pitänyt jättäytyä pois.  Posiitiivisella mielellä lähdin kuitenkin ja toivoin kisapaikalla fiiliksen nousevan mutta ei noussut. Tuttujen kanssa tuli siinä juteltua ennen kisoja. Hirvitti ajatus juoksemisesta mutta kerran Nuuksioon asti olen tullut niin metsäänkin sitten lähden.

Olimme kolmosryhmässä eli viimeisessä ryhmässä. Metsässä tarpoivat nyt sekä Nuuksio Ultra Trailin (70 km), että Nuuksio Classicin (42 km) juoksijat. Lähdimme aika hissukseen menemään porukan perässä. Ensimmäiset 2 km tuntui juoksun kulkevan edes jotenkin, mutta sitten alkoivat ylämäet ja ongelmat. Ensimmäisten 11 kilometrien sisään mahtui monenmoista mäkeä. Loputtomilta tuntuvia mäkiä ja lasttelurinteen kipuaminen ylös oli ehkä koko juoksukisani loppu. Pääsin mäet ylös mutta 200 sykkeet tuntuivat hyvin pahalta. Oli pakko vetää happea välillä jotta pystyi jatkamaan. Miettisin monta kertaa,että tästä ei tuu mitään.  Suorämeikössä meneminen oli tahmeaa sillä jalat eivät vain tahtoneet millään liikkua eteenpäin. Sain todenteolla tehdä ajatustyötä itseni kanssa, että etenin. Jossain noin 14-15 kilometrin kohdalla sanoin miehelleni keskeyttäväni ja, että hänen kannattaa vaan nyt lähteä omaa tahtia maaliin. Koitin juosta ja kävellä vuorotelen mutta pohkeissa viiltävä kipu pakotti kävelemään enemmän. Olin ottanut melkein alusta asti suolaa sillä pohkeet kramppailivat jo heti alussa. Sitten alkoikin olla jo koko takareisi ja pakarakin krampissa vasemmalla puolella ja odotin vain hetkeä, että voin lähteä takaisin kisakeskukseen nelipyöräisellä.  16 kilometrin kohdalla tarjottiin fasupaloja, joita en keliakin takia voinut syödä mutta omasta repusta löytyi myös suklaata. Kysyin keskeyttämisen mahdollisuutta. Toinen toimitsijoista oli lähdössä pian kisakeskuksella päin mutta e tiennyt meneekö sinne suoraan  vai koukkaako muiden huoltopisteiden kautta. Toinen toimitsijoista kertoi hienoimpien maisemien olevan juuri edessä ja, että 26 kilometrin kohdalla olisi mahdollista saada kyyti kisakeskukseen jos vielä siellä tuntuu siltä, että haluaa lopettaa leikin kesken. Otin suklaapatukan repusta ja lähdin menemään kohti 26 kilometrin huoltoa.

Tero Koski oli saanut napattua kuvan myös hymyilevästä pariskunnasta. Mikähökän meitä on niin naurattanut? 😀

Matkalla oli aikaa miettiä koska eteneminen oli hidasta. Mielessä kävi, että 26 kilometrin kohdalla olen jo aika lähellä maalia, että miksi lopettaisin siihen. 16-26 kilometrit kuitenkn etenivät niin super hitaasti koska en voinut juurikaan juosta. Alaselän kipu ja koko ajan kramppi olivat kamala kombo yrittäessäni päästä kallioita ylös ja alas. Sairaanhoitajan taustalla kuitenkin mielessä hiipi ajatus, että jos jalka pettää alta niin saan odotella pelastuspartiota ties kuinka kauan. niin pitkälle en halunnut,että tilanteen menee joten nähdessäni ea-porukkaa noin 22 kilometri kohdalla pyysin saada keskeyttää. Koska en kuitenkaan ollut vielä ambulanssikamaa niin matkaa olisi taitettava 26 km:n huollolle asti. Samaan aikaan toinen keskeyttäjä oli lähdössä jatkamaan taivallusta raatotaksille, joten mentiin samaa matkaa. Astma kiusasi häntä eikä eteneminen toivotulla vauhdilla ollut mahdollista. Oli mukavaa saada juttuseuraa sillä olin ihan rikki sisältä. Tunteet olivat tosi pinnalla vaikka kyse oli vain juoksukisasta enkä kokenut, että minua edes harmitti keskeyttää. Matka ea-pisteestä 26 kilometrin huoltoon meni nopeasti. Mielessä kävi häivähdyksen verran jopa jatkaminen mutta se olisi tuntunut typerältä idealta. Oli otettava järki käteen. Mikään kisa ei ole niin tärkeä, että kannattaisi rikkoa paikkoja.  Niinpä minä ja kolme muuta lähtivät toimitsijan kyydillä kohti kisakeskusta.

Vuorokausi on kulunut kisasta ja edelleen olen sitä mieltä, että paras päätös oli keskeyttää. Vasen jalka on edelleen hieman turta/krampissa joka viittaisi enemmänkin iskiasoireisiin. Selkä on oireillut raskauksien aikana paljonkin ja sen jälkeen kipuviikkoja on aina silloin tällöin ollut. Nyt ei kipu ole selkeästi selässä mutta alaraajaan säteilevät jalkakivut kielivät useimmiten välilevypullistumasta. Selkääni ei ole koskaan kuvattu mutta en yllättyisi tuloksista sillä sieltä varmaan löytyy yhtä sun toista.  Vaarojen maratonille on viisi viikkoa aikaa ja sitä ennen olisi saatava ruoto kuntoon. Mikäli tilanne näyttää vielä parin viikon päästä huonolta, on minun pistettävä paikka jakoon tai siirrettävä seuraavaan vuoteen.

Nuuksio classicin reitti tuli kuitenkin hieman yli puoleen väliin asti nähtyä ja olin yllättynyt hiekkatiepätkien suuresta määrästä. Ne ovat minun kompastuskiveni, jolloin vauhtini tippuu kuin seinään enkä tahdo mitenkään saada vauhtia kiihdytettyä vaan etenen etanavauhtia. Mäet eivät olisi häirinneet yhtään jos jaloissa olisi ollut voimaa kuten normaalisti. Nyt mäkien kiipeämiseen sai käyttää jäätävästi enemmän energiaa ja alamäkeen sai hissutella koska jaloista oli voimat loppu eikä uskatanut päästellä menemään ettei kaadu. Reitin maisemat jäi hieman unholaan vaikka nyt olisi ollut periaatteessa aikaa katsoa kun etenin niin hitaasti. Koin ehkä vielä tärkeämmäksi katsoa mihin astun kipeän jalan kanssa kuin normaalisti poluilla ja sen takia maisemat jäi katsomatta. Erilaisia lammikoita oli paljon ja jokunen joutsenkin oli uiskentelemassa yhdessä lammessa.  Polkuosuudet oli mukavia ja miehen kanssa yhteen ääneen todettiinkin, että reitti olisi ”nopea” juosta jos olisi tikissä. Mieheni jaksoi hienosti maaliin asti ilman ongelmia ja siitä tulikin hänen kolmas maratoninsa tälle vuodelle.  Järjestelyt toimivat hyvin ja siltä osin kun minä reittiä juoksin niin reitti oli hyvin merkitty. Miinuksen antaisin huoltopisteiden tarjoiluille, sillä olisin todellakin kaivannut huoltopisteillä jotain syötävää. Ei sillä, etteikö minulla olisi ollut omaakin evästä mutta monesti ne muiden eväät vain tuntuvat maistuvan paremmin juostessa. Kisaohjeista olin tämän jo lukenut ennen kisaan lähtöä mutta nyt kun siellä konkreettisesti oli kisassa mukana niin huomasin, että kyllä vaan olisi maistunut syötävät huolloissa.

Näin tällä kertaa. Ensi vuonna ehkä uusiksi!

No Comments

  • Susanna Kajala

    Kyllä olen edelleen sitä mieltä, että keskeyttäminen oli paras ratkaisu. Jalan ja selän vereyttämiseen menee aikaa mutta osallistuminen vaaroille sentään on vielä mahdollista. Jos olisi tarponut kisan loppuun olisi lopputulos jalassa voinut olla vielä pahempi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *