elämäntavat,  hyvinvointi,  Races,  Sport,  treeni,  urheilu

Red Bull 400 Lahti

Kävin toukokuussa Kreikasta palattuamme juoksemassa Red Bull Lahti 400 yksilökisassa.

Olin varautunut siihen, etten  osallistu koska lääkäri oli määrännyt juoksukieltoon viikkoa aiemmin säärten aitiopaineoireyhtymän takia.  Lähdin kuitenkin mukaan lahteen tsemppaamaan miestäni ja hänen kaveriaan. Ajettiin jo perjantaina töiden jälkeen Lahteen ja yövyttiin hotellissa. Jotkut nukkui hyvin ja jotkut huonommin. 😀  Itse nukuin hyvin sillä kisajännitystähän mulla ei liiemmin ollut  koska en olisi osallistumassa.  Aamulla tuntui kaikilla olevan vähän krapulainen olotila vaikka tippaakaan alkoholia ei kukaan meistä ottanut. Tavaroita tippui käsistä ja ajatus ei kulkenut yhtään.

Aamiaisen jälkeen lähdettiin hakemaan numerolaput paikan päältä. Hain kuitenkin omankin numerolapun koska osallistumista ei saanut siirrettyä eikä peruttua ja saihan siinä ihan kivan uuden treenipaidan taas itselle.  Otettiin kuvia itse hyppyrimäestä ja miehillä alkoi paine nousta mutta itsellä  alkoi fiilis nousta ihan kattoon ja hotellilla pohdin miehelle, että pitäisikö kuitenkin osallistua.  Hetken arpomisen aloin penkoa niitä vähäisiä juoksukamoja päälle jotka olin mukaan ottanut eli trikoot. Onneksi kisan yhteydessä sai treenipaidan, muuten menin tavallisissa rintsikoissa kun muitakaan ei ollut eikä siinä vaiheessa ollut aikaa enää lähteä ostamaan. Olin ottanut mukaan lenkkarit mutta ne ovat perus ulkoiluun ja kävelyyn sopivat tasapohjaiset, joilla ei saa pitoa yhtään ja ovat vielä super liukkaatkin.

Numerolaput kiinni ja ei kun menoksi.

Järjestäjien ottama kuva
Järjestäjien ottama kuva

Lähdössä

Olin naisten toisessa lähdössä joten ei tarvinnut paikan päällä kauan odotella kun oma lähtö koittaisi.  Hetken siinä alkoi itsellekin tulla jo sama olo kuin miehillekin, että mihin sitä on itsensä taas laittanut. Ensimmäisen ryhmän lähtiessä kipuamaan homma alkoi kuitenkin näyttää hauskalta.

Starttiviivalla päässä ei liikkunut mitään. En ollut miettinyt yhtään miten lähden mäkeä kipuamaan ylös. Ainoa oli, että keskeyttää ei saanut, joten sillä ajatuksella sitten lähdettiin matkaan.  Alkuun juostaan alamäkeä jonka pystyy juoksemaan kovaa mutta ainakin itsellä vauhti tippui kuin seinään kun alkoi nousu. Otin alkuun verkosta reilusti kiinni mutta sehän joustaa joten homma ei toiminut. Tajusin, ettei verkosta tarvitse ottaa ollenkaan kiinni vaan oli mentävä karhukävelynä ylös asti. Pelotti enkä uskaltanut nostaa yhtään katsetta ylöspäin. Tiesin ahdistuksen kasvavan jos katson ja näen vasta 200 metrin kyltin. Sivusilmällä näin 150 metrin kyltin ja sehän tarkoitti, että olisin ihan kohta huipulla. Huippu kun alkoi lähestyä niin jyrkkyys alkoi loittonemaan ja olisi hyvin pystynyt menemään pystyssä mutta jalat oli niin vetelät, että melkein automaattisesti kaaduin takaisin nelinkontin. Vasta ihan lopussa oli oikeasti pakko nousta ylös koska en kehdannut kontata maaliin.  Ylös pääsin ajassa 5 min 10 s, josta olen todella tyytyväinen. 

Järjestäjien ottama kuva

Ylhäällä alkoi pyörryttää ja oli pakko pitää hetken tolpasta kiinni ennen kuin pystyin ottamaan vesimukin mukaan ja lähteä kiipeämään portaita ensin ylöspäin vähän matkaa ja sitten loppu matka alas.  Jalat tutisi todella paljon alas tullessa ja koko matkan oli pidettävä kiinni kaiteesta. Keuhkoihin otti tosi paljon ja veren maku maistui suussa ihan kuin ala-asteen hiihtokisoissakin.  Parin tunnin jälkeenkin vielä jalat tärräsi aika reippaasti seistessä.

Fiilikset

Viikon verran meni jaloilla (pohkeilla) toipuessa kyseisestä kisasta.  Rappusissa liikkuminen oli aikamoista tuskaa ja istumisen jälkeen seisomaan nousu oli aina yhtä huvittavaa. Näin kovaa 5 minuutin treeniä en ole ikinä tehnyt. 🙂

Ilme kertoo kaiken kisan jälkeisestä olotilasta!

Kisa oli itsessään tosi hyvin järjestetty enkä olisi muuttanut siitä mitään.  Paikan päällä pauhaava musiikki antoi virtaa ja fiilistä. Vaikka heti kisan jälkeen mietin ylhäällä ollessa etten ikinä tule uudestaan niin alhaalla olin jo miettimässä seuraavan vuoden treeni strategiaa. Niin se mieli muuttuu muutamassa sadassa metrissä vaikka jalatkaan ei toimi.

Yksilökisan lisäksi siellä on vaihtoehtona viesti jossa jokainen 4:stä kisaajasta juoksee 100 metrin pätkän. Jos ei itse jaksa kivuta koko mäkeä niin voi kerätä joukkueen ja pääsee vähemmällä kipuamisella mutta pääsee mäkimontun tunnelmaan mukaan.

Ei muuta kuin ensi vuonna uudestaan! Kuka muu lähtee mukaan?

4 Comments

  • Susanna

    Mullahan on korkeanpaikan kammo ja mietin etukäteen miten tuolta tullaan alas mutta ei se loppujen lopuksi ollutkaan niin paha.

  • Susanna

    Varmasti jaksaisit. Se on vain muutamien minuuttien mittainen tuska. 😀

  • Jenna

    Katselin silloin Instagramissa osallistujien kuvia ja mietin, että ei ikinä. Mutta toisaalta, miksi ei? 😀 Jos menee maraton. menee varmasti tuokin..

  • Mari

    Kuulostaa ihan hullulta XD En ikinä pystyisi tuohon! Siis voisin ehkä kiivetä (ehkä), mutta korkeanpaikankammoisena en ikinä pääsisi alas tuolta 😀 XD

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *