Korkeintaan vähän väsynyt – Tarina uupumisesta ja riittämättömyyden tunteesta

*Kirja on saatu kustantajalta (Gummerus) ja postaus sisältää mainoslinkin.

Uupumisen myötä innostus lukemiseen kasvoi, koska halusin lukea uupumisesta kaiken. Kerrankin olisi aikaa lukea mutta sitä vastoin keskittymiskykyni oli täysin kadoksissa. Rakas lukuharrastus kärsi kovan tappion ja oli nieltävä pettymys. Kokonaan en luopunut kirjoista ja lukemisesta vaan annoin itselleni lukea sen mitä jaksoin ja niinpä luettuani päivittäin 1-2 sivua, sain päätökseen Eeva Kolun kirjan Korkeintaan vähän väsynyt.

Minulla oli kirjasta kovat odotukset, olihan kirjaa ehditty hehkuttamaan kaikkialla. Eikä yhtään suotta. Minuun kirja kolahti ja harva lukemani kirja on niin täynnä omia merkintöjäni kuin tämä kirja. Tykkään tehdä kirjoihin merkintöjä, sillä voin palata niihin useasti, jolloin on helpompi koluta kirjasta ne itselle tärkeäksi havaitut asiat.

Suurin syy miksi kirja tuntui omalta johtuu siitä, että minulla on omakohtaista kokemusta uupumisesta mutta eniten kolahti Eevan tapa kirjoittaa. Tykkään tavasta, että kerrotaan asioista suoraan mitään kaunistelematta. Sitähän se elämä on. On hetkiä ja asioita, joita voi kaunistella mutta uupumista on turha yrittää saada kuulostamaan paremmalta kuin mitä totuus on. Syitä uupumiseen on monia mutta henkilökohtaisesti samaistun Eevan tarinaan monelta osin.

Eeva siteerasi Antti Tuiskun Mä Hiihdän laulua ” Jos nyt jaksan vielä tän yhden mäen yli…” ja myönnän, että monesti on tullut itsekin toitotettua tuota itselleni. Sitä sinnittelee hyvin pitkään, kun niin päättää. Minä en halunnut myöntää itselleni, että olisin oikeasti levon tarpeessa. Ajattelin joka viikko, että kun tästä viikosta selviän niin seuraava viikko on varmasti helpompi. Niin ei käynyt koskaan vaan paine vain kasvoi viikko viikolta. Kun vuosia yrittää mennä tavalla, on varmasti helppoa tajuta, että siitä ei hyvää seuraa. Ei kenenkään pää pysy mukana moisessa ja lopulta kropastakin loppuu veto.

Ylisuorittaminen

Olen varmasti aiemmin täällä kertonut, että olen suorittaja. Pahimman luokan suorittaja. Eeva Kolun määritelmä ylisuorittajalle oli minusta hyvin osuva: henkilö, joka kokee olevansa olemassa vain tulosten, saavutusten ja päämäärien kautta. Kun yhtälöön lisää kalvavan epävarmuuden , on kasassa melkoinen työnantajan unelmapakkaus. Joku, joka uhraa vaikka terveytensä, ihmissuhteensa ja perimmäiset arvonsa tavoitellessaan tunnetta siitä, että kelpaa. Että tekee tarpeeksi.

Kuvaus ei voisi olla parempi kertomaan millainen olen tai olin, koska uupumisen myötähän tästä ylisuoriutumisesta on tarvinnut päästä eroon. Opetella mikä on riittävän hyvä. Tietenkään uupuminen ei ole toivottavaa mutta myönnän, että en ole ikinä aiemmin tehnyt näin suurta opintomatkaa itseeni. Uupumisen myötä arvoni menettivät merkityksenä ja jouduin tosiaan miettimään arvojani uudelleen. Lääkäri kysyi minulta oltuani suunnilleen kuukauden sairaslomalla, että mitkä ovat arvoni ja en keksinyt mitään. Vasta usean kuukauden jälkeen, kun olo oli parempi sain ajatuksia enemmän kokoon ja tajusin arvoni muuttuneen siitä mitä ne oli aiemmin. Koin ristiriitoja arvojeni kanssa moneen suuntaan mm. työhöni, jota en ennen ollut mitenkään miettinyt arvojen perusteella. On täytynyt pohtia mikä itselle on tärkeää ja mitä olen valmis tekemään onneni eteen.

Suorittamiseen liittyy vahvasti myös maalia kohti meneminen. Aina on täytynyt olla jokin päämäärä mitä kohti mennä. Pelkkä eläminen päivä kerrallaan vailla määränpäätä on tuottanut minulle aina tuskaa. Koin, että jos ei ole mitään mitä odottaa niin mikään ei sillä välilläkään tunnu miltään. Terapeutin kysyessä minulta mitkä ovat tavoitteeni terapian suhteen, sanoin suoraan, että olen luopunut tavoitteista. En halua pohtia missä näen itseni vuoden, kahden tai kymmenen vuoden päästä. Nimenomaan niiden vuoksi olen toipumassa uupumisesta. Haluan elää tässä ja nyt. Nauttia elämästä ilman kiirettä, koska kiirehän siinä syntyy kun tavoite tai määränpää lähestyy eikä ole lähelläkään sitä mitä on odottanut.

Riittämättömyys

Riittämättömyyden tunne vetää ahtaaseen tilaan ja lopulta tuntuu kuin happi loppuisi tilasta täysin. Tunne, kun mielestäsi olet tehnyt kaiken mahdollisen ja silti koet ettei sinua arvosteta. Mikään mitä olet tehnyt ei riitä. Mikään minkä osaat ei riitä. Aina on joku sinua ahkerampi, parempi ja kauniimpi. Sosiaalinen media ohjaa meitä tähän riittämättömyyden kuiluun. Väsyneenä ajatusmaailma on jo niin heikoilla jäillä ettei osaa erottaa, että sosiaalinen media kuvaa täydellisiä hetkiä. Hetkiä, jotka voivat olla jopa lavastettuja. Ne täydelliset kuvat eivät kerro koko totuutta. Kun äitienpäivänä vertasin itseäni Instagramin täydellisiin onnen hetkiin, aloin itkeä. Koin olevani todella huono äiti. Heti aamulla kuopuksen kanssa käyty riita ei auttanut olotilaa. Meillä ei ole perinteitä juhlapyhiin, paitsi jouluun ja olin todella kateellinen kaikille niille, joilla isät toi äidille aamiaista sänkyyn ja lapset toi suupielet korvissa äidille itse tekemiään lahjoja. Meillä ei ole koskaan ollut tällaista ja se iski minuun todella kovaa. Vasta usean kuukauden jälkeen ymmärsin, että minun ei tarvitse verrata itseäni muihin. Minun ei tarvitse viettää juhlapyhiä samoin kuin muut. Jokainen perhe viettäköön miten haluaa. Minä riitän perheelleni tällaisena kuin olen. Nyt ymmärrän sen. Minun ei tarvitse olla täydellinen vaan riitän tällaisena kuin olen.

On vaikea hyväksyä asiaa, että työelämässä ei riitä, että tekee työt hyvin. Ennen se oli tärkeää, mutta ei enää. Osaamista ei ole ikinä tarpeeksi, pitäisi olla tehokkaampi, innostuneempi, olla enemmän äänessä, tuoda enemmän ideoita esiin, olla kaikessa mukana yms. Tutkinnot eivät enää takaa työpaikkaa vaan vaaditaan kokemusta, jota on vaikea saada jos ei pääse koskaan sellaiseen työhön, josta kokemusta saisi. Kokemuksen lisäksi painoarvoa saa työnhaussa yltiöpositiivinen kyläluuta eli henkilö joka näkee kaiken vaaleanpunaisin silmin ja on aina kaikkialla. Myönnän suoraan, että minun on ollut vaikea hyväksyä uutta työkulttuuria, jossa persoonallisuus on tärkeämpää kuin työn tekeminen hyvin. Tajuan tietenkin sen ettei näin välttämättä ole kaikissa työpaikoissa mutta tämän tyylinen kulttuuri on työpaikoilla yleistymässä. Minä toivoisin, että minua arvostetaan osaamiseni ja työpanokseni takia eikä siksi, että olen hyvä tyyppi. Se tuntuu vain niin väärältä. Sosiaalisesti aktiiviset työntekijät jyräävät alleen tehokkaat työntekijät, jotka viihtyvät hyvin omassa rauhassa.

Mietteistä tekoihin

Huvitti, että Eeva oli ottanut kirjaansa esimerkin marjojen poimimisesta. Eeva kertoi miten hänen suvussaan marjat otetaan tosissaan ja marjojen poiminen muistuttaa maailmanloppuun valmistautumista. Metsään mennään kymmenen litran ämpärien kanssa eikä nauttimaan maisemista. Marjoja kerätään kesällä, jotta niistä saadaan nauttia talvella. Eeva kertoi miten oli kesällä alkanut miettiä mökillä vattupuskan nähdessään miten kivaa on kerätä vattuja seuraavan aamun jugurtin sekaan ja nauttia marjoista silloin kuin ne ovat parhaimmillaan.

Tänä kesänä oli nimittäin ensimmäinen vuosi, kun jätin marjat ja sienet keräämättä. Tykkään käydä keräämässä sieniä mutta totesin, etten halua sieniä pakkaseen vain siksi, että niitä on kiva kerätä. Ne pitäisi syödäkin ja olen meidän perheessä lähes ainoa joka sienistä tykkää. Mustikoiden keräämisestä en ole koskaan tykännyt mutta olen pitänyt sitä sellaisena jokavuotisena pakkopullana kuten myös usean mansikkalaatikon jemmaamisen pakkaseen ja kaikki vain siksi, että talvella on sitten marjoja pakkasessa. Puhuin aiemmin ristiriitaisista ajatuksistani uupumuksen aikana ja tämä oli yksi niistä. Miksi ihmeessä minun pitäisi kerätä ja hankkia marjoja pakkaseen jotka löydän sieltä parin vuoden päästä, koska ne vaan unohtui syödä aiemmin. Päätin, että voin ostaa suoraan pakaste-altaasta ne muutamat marjapussit jotka käytämme vuoden aikana. Tämän oivaltaminen oli minulle kuin riippakiven pudottaminen kaivoon. Niin mitätön asia mutta silti se piti minua joka vuosi löysässä hirressä. Minusta on ihanaa, että marjoja kerätään kerran niitä metsissä on mutta kaikkien ei ole siihen keräilyyn osallistuttava. En sano ettenkö mene enää ikinä keräämään marjoja metsästä tai sieniä mutta sanotaanko, että pidän hengähdystauon.

Toinen asia mistä luovuin täysin, on to do-listojen tekeminen. Ai, että miten rakastinkaan tehdä listoja, KAIKESTA. Listojani löytyi kodistamme kaikkialta. Se maaginen tunne, kun saa vetää listalta jonkin tehdyn työn yli. Kuinka usein sitten sain listalta vedettyä jonkin asian yli? Suoraan sanottuna yhä harvemmin mitä uupuneemmaksi tulin. Listan asiat pyöri mielessä jatkuvasti oli ne sitten työhön liittyviä tai vapaa-ajan juttuja. Pyöritin päässä tekemättömien töiden karusellia, mutta en saanut mitään tehtyä. Minun oli hyvin aloittaa tekemään mitään ja jos aloitin niin hypin seuraavaan ennen kuin edellisen oli valmis. Lopulta keskeneräisiä juttuja saattoi olla kymmenen. Oli hyvin vaikeaa keskittyä yhteen asiaan kerrallaan koska koko ajan mielessä pyöri mitä kaikkea on saatava aikaiseksi. Loin itselleni jumalattoman paljon painetta näillä listoilla. Ne eivät auttaneet minua millään lailla vaikka sehän oma ajatukseni listojen tekemisessä oli.

2020-luvulla ainoastaan työ ei ole uuvuttavaa, koko elämä on uuvuttavaa.

Eeva Kolu

Mietin pitkään mikä meitä nykypäivän-ihmisiä oikein vaivaa, kun kaikesta otetaan niin kova stressi ja kaikki uuvuttaa. Pyöritettyäni asiaa hetken mielessä oli vastaus selkeä. Kaikkea on nykyään liikaa ja elämästä on tullut suorittamista. Tiedän tämän aiheuttavan vastalauseita mutta olen täysin varma, että kun meistä jokainen tutkisi muutaman päivän elämäänsä, niin tuo konkretisoituisi. Me olemme jatkuvasti tekemässä jotain tai menossa jonnekin. Silloinkin kuin vain olemme niin teemme jotain. Rauhoittumiseen suositellaan meditaatiota tai luonnossa liikkumista yms. Olemme tuolloinkin aistit valppaina, joten ei sitäkään mielestäni pelkäksi olemiseksi voisi sanoa. Pohdin terapeutilleni ääneen tätä olemisen tuskaa. Mitä se pelkkä oleminen sitten on, mitä pitäisi tehdä? Monesti tulee itsekin sanottua arkena väsyneenä, että olisi kiva vain olla. Terapeutti kysyi mitä se sitten on mitä haluat silloin tehdä, enkä osannut vastata. Riittääkö kirjan lukeminen ja tv:n katsominen olemiseksi? Saako aivoni ja kehoni tuolloin tarvitsemansa levon? Näitä olen pyöritellyt mielessäni ja tullut siihen tulokseen, että jokainen tehköön niitä asioita jotka itselle sopivat pään nollaamiseen. Edelleen olemme yksilöitä. Minun ei tarvitse meditoida ellei se tunnu omalta jutulta. Joku muu voi kokea, että juokseminen ei ainakaan tunnu auttavan rauhoittumaan, kun taas se on minusta yksi parhaita tapoja nollata ajatukset.

Kun osaisimme kaikki olla sellaisia kuin haluamme, ei vertailua muihin, ei riittämättömyyden tunnetta, ei syyllisyyttä tekemisistä tai tekemättä jättämisistä. Elämä olisi varmasti vähemmän uuvuttavaa. Olen luvannut itselleni, että aion hyväksyä itseni sellaisena kuin olen. En aio muuttaa itseäni työn, ystävien tai minkään muunkaan asian vuoksi. Haluan ansaita kaiken sellaisena kuin olen, väheksymättä yhtään itseäni. Haluan olla ylpeä itsestäni ja uskaltaa sanoa sen ääneen.

One Comment

Leave a Reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *