• Juoksuvuosi 2020

    Vuosi on outoudestaan huolimatta ollut yksi onnistuneimmista vuosista juoksun parissa. Pelkästään korona ei tehnyt tästä vuodesta ikimuistettavaa vaan myös terveydentilani teki elämästäni erilaisen. Burnout oli tehnyt tuloaan varmaan jo pitkään mutta iski korona keväänä kuin meteoriitti maahan. Juoksu oli pelastukseni, kun tuntui pahalta ja piti saada nollattua ajatukset. Näin ollen tuli juostua koko kevään ja kesän paljon. Kilometrit sinänsä jäivät 1000 kilometrin tietämiin, josta jopa 780 km tuli juostua juoksumatolla. Sikäli onni, että ostimme loppuvuodesta 2019 juoksumaton kotiin, sillä siitä on ollut paljon hyötyä, kun pelkotilat estivät ulkona juoksemisen yksin. Muutamia lenkkejä tuli juostua kavereiden kanssa poluilla ettei täysin tarvinnut elää juoksumaton varassa.

    Sain motivoitua itseäni juoksemaan matolla erilaisia treenejä iFit:in ohjelmilla. IFit on maksullinen mutta itselle se oli sen maksun arvoinen, koska tein lähes kaikki juoksutreenit niiden kanssa. Tein paljon mäki- ja verotreenejä, jotka monena vuotena on jäänyt aika minimiin. Oli hienoa huomata miten pikkuhiljaa jaksoi juosta isommalla nousukulmalla mäkiä. Yksi juoksumattomme parhaista puolista on alamäkeen juoksemisen mahdollisuus. Välillä kun jalat tuntuivat tukkoisilta, niin pystyin kuitenkin tekemään lenkkejä alamäkeä juosten.

    Siirretyt kisat ja osallistumiset

    Olin ilmoittautunut Karhunkierroksen 80 kilometrin matkalle, mutta kisa siirtyi ensi vuoteen vallitsevan koronatilanteen vuoksi. Se olikin ainoa kisa, johon olin ilmoittautunut. Muuten oli tarkoitus mennä fiilispohjalla.

    Koska kuitenkin teki mieli osallistua johonkin kisaan, niin osallistuin muutamaan virtuaalikisaan. Ensimmäinen kisa oli Ultra race romania lockdown, joka oli kuuden päivän etappikisa ja tarkoitus oli juosta 70 kilometriä. Tästä juoksumotivaatio oikeastaan nosti kunnolla päätään. Tuntui hyvältä, kun oli saanut kisan päätökseen ja huomasin, että selviydyin siitä loppujen lopuksi ihan hyvin.

    Heinäkuussa osallistuin saman porukan järjestämään URR (Ultra race romania-virtuaalikisaan), joka järjestettiin ajalla 25.7-18.8. Tuon aikana piti juosta 250 km. Tämän kisana innostuin juoksemisesta entistä enemmän. Kunto nousi hyvin, kun joka päivä 20 päivän ajan juoksi matolla. Joinain päivin oli sisällä todella kuuma juosta mutta ai, että miten ihana juoksumaton tuuletin oli silloin. Kisan jälkeen tuntui oudolta olla juoksematta, joten juoksumatolle tuli mentyä lähes päivittäin sen jälkeenkin.

    Burnout painoi myös koko kesän päällä ja sen vuoksi en saanut tehdä kovia treenejä, joten juoksin sellaisilla vauhdeilla, jotka tuntuivat hyviltä. Oli pakko kuunnella kroppaa vaikka välillä mieli olisi tarvinnut enemmän liikuntaa mutta parantumisen vuoksi oli hidastettua tahtia aika ajoin. Syyskuussa palasin kolmen kuukauden sairasloman jälkeen töihin mutta sain pidettyä juoksun mukana. Vasta ihan loppu vuotta kohden juoksu on vähentynyt, koska aloin käymään ahkerammin salilla, kunnes nyt taas salijäsenyys on tauolla kuukauden verran. Ensi vuoden juoksusuunnitelmat ovat nimittäin sen verran pelottavat, että vaatii paljon treeniä ja suunnitelmallisuutta.

  • Elokuun treenit

    Kuntosali tuli elokuun aikana entistä tutummaksi ja juoksukilometrejä entistä vähemmän. Kesän viimeinen juoksukisa omalta kohdalta oli heinäkuussa juostu Nuts Pallas 105 km. Sen jälkeen juostut lenkit voi laskea yhden käden sormilla. Palautumisessa meni jo itsessään aikaa niin fyysisesti kuin psyykkisesti, mutta jotenkin tuli vaan tunne, että nyt pitää tehdä välillä jotain muuta.

    Ei sillä, että olisin kyllästynyt juoksuun vaan juoksu suoritusten parantamiseksi on aika tehdä jotain. Kiloja on ihan liikaa ja lihaksia on, mutta hyvin piilossa. On aika etsiä kadoksissa olleet lihakset ja saada parilla kilolla kevyemmällä olemuksella juoksu toimivammaksi.

    Salilla käynti on osa arkea siinä missä juoksu oli aiemmin. Kahdesta kolmeen kertaan viikossa ollaan käyty salilla Pallaksesta lähtien. On niin motivoivaa huomata miten on saanut painomääriä nostettua loppujen lopuksi tosi lyhyessä ajassa. Monesti lähtee tekemään liian pienillä painoilla vaikka hyvin saa nostettua enemmän.

    Saliohjelman avulla olen saanut myös penkkipunnerruksen sujumaan. Miesten punnerruksiahan en saanut tehtyä viime vuonna oikeastaan yhtään kun vasen olkapää oli omituinen. Olin pistänyt sen vaan tekemättömyyden piikkiin mutta loppujen lopuksi luulen syynä olleen välilevypullistumasta johtuvasta hermopinteestä. Nyt kun salilla käynti aloitettiin niin karsastin kaikkia laitteita ja liikkeitä, joissa ns. punnerrus asento tulee koska se ei vaan onnistunut. Muutamassa kuukaudessa on kuitenkin tapahtunut isoja muutoksia ja kevyen tangon nostosta olen saanut jo penkistä 12,5 kiloa. Onhan tuo vielä pientä mutta mä olen tyytyväinen siihen, että olkapään liikerata on kutakuinkin normaali jälleen.

    Mua innostaa salilla nykyään samat asiat kuin juoksussa. ”Mä pystyn tähän” – pyörii mun päässä treenien aikana. Hoen itselleni samaa myös pitkillä juoksulenkeillä, juoksukisoissa ja varsinkin mäkitreenejä tehdessä, jolloin usko tahtoo monesti loppua.

    Yhteensä 13 treeniä tuli elokuulle.

  • Lomalla

    Vihdoinkin olen lomalla. Pallaksen kisan jälkeen olo on ollut aika ”kohmeinen” enkä ole saanut oikein mitään tehtyä. Olen nukkunut töiden jälkeen päikkäreitä vaikka normaalisti en niin tee koska sitten yöunet menee pilalle mutta kisan jälkeen on unettanut ihan yhtä hyvin myös yhdeksältä illalla. Univelka on nyt ainakin kuitattu.

    Kroppa on saanut tarvitsemansa levon ja olo alkaa olla sellainen, että voisi alkaa tekemään jotain. Kovasti odotan kesälomallani pääseväni treenaamaan ilman aikatauluja. Normaali arkemme on niin aikataulutettua, että joskus on ihanaa päästä lähtemään salille tai juoksemaan ihan ex tempore.

    Toivottavasti päästään myös juoksemaan kahdestaan jonnekin uusille poluille nyt kun jalat on jo täysin toipuneet Pallaksesta ja mielikin haluaa jälleen treenaamaan. Meidänhän pitäisi alkuperäisen suunnitelman mukaan olla tällä hetkellä Norjassa Tromssassa, jossa oli tarkoitus osallistua Tromso skyraceen. Meille kuitenkin tuli ongelmia lemmikkien hoidon kanssa ja sen jälkeen homma alkoi jotenkin valua ihan käsistä. Tiesimme, että Pallaksen 105 km:n kisaan osallistuminen olisi riski mutta meillä oli siinä kohtaa jo tiedossa, että todennäköisesti Norjan reissu ei tulisi onnistumaan. Kun Pallakselta selvittiin maaliin ja huomasin missä kunnossa mun varpaat oli, niin ei tarvinnut kauan miettiä kun peruin lopullisesti Norjan reissun hotellivarauksen. Toisaalta nyt jokunen viikko kisasta kun on mennyt niin varpaat on jo kunnossa mutta saimme kesäflunssan. Olimme jo tehneet varasuunnitelman ja tarkoitus oli mennä PNM-trailille turvajuoksijoiksi mutta sekin näin ollen peruuntui.

    Kerran ollaan loma kotona ilman sen suurempia suunnitelmia niin aion lukea loput yöpöydällä olevat keskeneräiset kirjat. Olin ajatellut etten anna itselleni lupaa hankkia yhtään uutta kirjaa ennen kuin vanhemmat kesken olevat on luettu loppuun mutta toisin kävi sillä löysin Prisman alelaarista lukemaani Camilla Läckbergin Fjällbacka-sarjaan jatko-osan enkä voinut jättää kirjaa sinne siihen hintaan. Näin ollen dekkaripinossa odottaa taas useampi kirja lukemista.

    Lomalla aion nauttia aikaisista aamuista sillä tiedän aamuvirkkuna ettei unta riitä enää aamu seiskan jälkeen. Olen iltaisin niin loppu, että kömmin sänkyyn ihan viimeistään kymmeneltä. Minut tuntevat aina iltaisin viestiä laittaessaan kysyvät ensimmäisenä ”olitko jo nukkumassa?”. Useimmiten olen ja saavat vastaukseni kukon laulun aikaan. 😀

    Tuntuu hurjalta katsoa kalenteria, jossa ei ole merkittynä yhtään juoksukisaa. Se hieman hiertää mieltäni koska tykkään treenata kohti tavoitteita. Se, että seuraavaa tavoitetta ei ole tiedossa tekee olosta levottoman. En oikein tiedä mitä treenaisin, miten treenaisin ja miten paljon treenaisin. Toisin sanoen voisin tehdä mitä vain mutta se aina ollut kompastuskiveni. En ole kovin hyvä toteuttamaan treenejä ilman mitään ”syytä” ja siksi olen tykännyt siitä, että kalenterissa on aina jokin seuraava kisa motivoimassa. Tässä on siis kehittymisen paikka ja uuden oppiminen alkaa nyt.

  • Nuts Pallas 105 km kisarapsa

    Kisa starttasi Pallaksesta kello 24.o0 perjantai ja lauantai vastaisena yönä.

    Olimme tulleet kisapaikalle Äkäslompolosta kisabussilla, jossa ehti vielä hetken aikaa istuskelemaan ja syömään ennen lähtöä. Join ennen bussiin menoa Noccon, sillä hieman punteissa tutisutti, että iskeekö väsy jossain vaiheessa matkaa. Verrattuna Karhunkierroksen aamulähtöön, niin nyt pystyin myös syömään ihan kunnolla ennen lähtöä ja vielä kisapaikallakin söin banaanin. Pääsin näin ollen lähtemään matkaan hyvissä energioissa ja fiiliskin oli hyvä. Jostain syystä en jännittänyt kisaa juurikaan yhtään missään vaiheessa.  En tiennyt lähtiessä taivaltamaan elämäni pisintä matkaa, että selviänkö maaliin asti ja saanko hypätä raatobussiin kyytiin. Olin vain päättänyt mennä, niin pitkälle kun jaksan.

    Pallas-Rauhala

    Tämä pätkä meni kaikkein parhaiten ja todenteolla nautin etenemisestä. Juostiin tasaiset pätkät ja alamäet. Ylämäet mentiin kävellen. Matka olisi niin pitkä ettei kannata kantata heti alkumatkasta.

    Alusta asti nautittiin energiaa 30 minuutin välein mutta siitäkin huolimatta 16 kilometrin kohdalla alkoi sama pahoinvointi kuin Karhunkierroksella. Olin katsonut kellosta, että sykkeet pysyivät hyvin alle 170 eli rasituskaan ei pitäisi olla liian kova.

    Keli oli todella hieno ja pikku hiljaa kun kroppa lämpeni niin sain alkaa ottaa takkia ja hanskoja pois.  Ei oltu luvattu kovin kylmää yötä mutta lähdössä tuntui viileältä.

    Rauhala- Pahtavuoma

    Rauhalan huollosta hieman suklaata, suolakurkkuja ja sipsejä suuhun. Suklaan syönti pahoinvointisena ei ollut hyvä idea mutta se oli siinä kohtaa jo myöhäistä kun suklaa olisi vöyryämässä kohti vatsalaukkua.  Kivasti se kyllä muistutteli vähän väliä olemassa olostaan.  Rauhalasta lähdettiin asfaltille ja ihan vain muutamia kertoja mietin, että eikö tässäkään kohtaa muka löytynyt polkua jossa juosta. Asfalttiosuus meinaan tuntui ikuisuudelta vaikka ei todellisuudessa montaa kilometriä ollut.  Sitten päästiin takaisin metsään joka ei kyllä helpottanut oloa yhtään mutta pystyin sentään juoksemaan vielä tasaisia pätkiä ja alamäkiä.  Jossain 30 kilometrin kohdalla tuli ensimmäisen kerran keskeytys olo ja sanoin miehelle, että nyt on niin pahaolo, että en tiedä pystynkö jatkamaan. Odotin vain huoltoon pääsyä, että voin keskeyttää.

    Pahtavuoma- Peurakaltio

    Vihdoinkin huolto tuli. Mikä onni, että on mies joka osaa hienosti ylipuhua sinut jatkamaan. Huollossa oli samaan aikaan muutamia 160 kilometrin taivaltajia jotka tunnistin Instagramin perusteella.  Oletin huollossa olevan vessa mutta ei siellä ollutkaan sillä vessa puu wc löytyi lyhyen matkan päästä.  Ällötysvaroitus: Yritin käydä oksentamassa mutta mitään ei tullut.  Toivoin, että oksentaminen olisi helpottanut oloa mutta tyhjästä on paha nyhjästä. Niinpä sitten jatkettiin matkaa kun mies niin kivasti esitti asian, että voidaan mennä rauhassa jos vaan jaksan roikkua perässä. 😀 Miehen ansiosta energiaa upposi pahoinvoinnista huolimatta puolen tunnin välein. Kilometrit kului ja tuli aika kiivetä Äkäskerolle. Otin sauvat käyttöön joka hieman helpotti jyrkän nousun kiipeämistä.

    Äkäskeron huipulla oli niin kaunista ja auringon nousu lisäsi astetta lisää tunnelmallisuutta. Jos olisin saanut päättää olisin jäänyt siihen kohtaa juomaan aamukahvit mutta eipä ollut kahvia mukana. Huipulta on tietenkin päästävä myös alas ja päästiin rallattelemaan ihanan pitkää loivaa mäkeä.

    Seuraavassa huollossa odottaisi drop bagi ja cocis-pullo jonka olin pakannut sinne mukaan. Sillä ajatuksella, että pääsee juomaan kylmä cocista sain lisää vauhtia.

    Peurakaltio- Kotamaja 1

    Huoltoon saapuessa mies haki heti drop bagit ja sain haaveilemani cociksen. Pari hörppyä ja sitten ruokaa. Olin laittanut drop bagiin toiset kengät mutta en siinä kohtaa kokenut, että niitä kannattaisi vaihtaa joten jatkoin menoa Salomoneilla. Geelien roskat pois liivin taskuista ja uudet energiat reppuun.

    Huollossahan oli tarjolla kunnon buffet. Oli tarjolla pitsaa, nuudeleita (riisiversio ja tavallisia) liha- tai kasvisliemellä, kaurapuuroa, COCISTA ja sitten perus suolakurkut, suklaat ja sipsit. Annoin mahdollisuuden riisinuudeleille ja kasvisliemelle joka yllätti tulisuudella.  Muutaman kauhallisen sain syötyä mutta ei vain ruoka uponnut. Yritin vielä syödä omasta pussista proteiinipatukkaa mutta ei sekään kokonaan alas mennyt. Mies veti pitsaa ja valitti useamman kilometrin verran kuinka täynnä hän on. Oli mun vauhti kuulemma ihan hyvä kun ei hän kovempaa pystyisi pitsa vatsassa edes mennä. Olisi ollut todella hyvää juostavaa baanaa mutta lähinnä ripeästi sauvakävelin. Lyhyitä pätkiä yritin juosta, että eteneminen edes muistuttaisi etenemistä.

    Peurakaltiosta olisi vielä 60 kilometriä maaliin. Vielä ei olla edes puolivälissä. Kyllä siinä mietti hienosta kelistä huolimatta, että miksi mä olen täällä?

    Kotamaja 1-Kotamaja 2

    Kotamajalle päästyämme siellä istuskeli puolalainen juoksija puhuen kännykkäänsä, jonka kanssa olimme juosseet vuoroin edellä, vuoroin takana koko matkan Pallaksesta asti. Hänelle alamäet tuotti hankaluuksia mutta veti ylämäissä aina ohi.

    Ensimmäisellä Kotamajalla oli tarjolla vain vettä. Täydennettiin pullot ja lähdettiin kipuamaan kohti Kukastunturia.  Tässä kohtaa varpaat alkoivat muistuttaa olemassa olosta ja tiesin vesikelloja tulleen. Ihan tarkkaa muistikuvaa minulla ei ole siitä, että olinko ensimmäiset kerrat potkinut kiviä jo Äkäskerolla mutta silloin ei vielä tullut tuntemuksia. Kukastunturi saavutettiin nopeasti sauvakävellen. Meidän ohi kiisi ylämäessä sauvakävellen ”intialainen ” ( en ole täysin varman kansalaisuudesta mutta intialaisesta puhuimme koko matkan) jonka kanssa myös olimme tulleet yhtä matkaa suurimman osan matkasta.

    Taas kerran oli niin taivaallisen kaunista. Harkitsin jälleen kuvan ottamista mutta en jaksanut kaivaa kännykkää. Seuraavaa kisaa varten pitää hankkia joku näppärä vehje, jolla ottaa nopeasti kuvia ilman, että pitää kaivaa liivin taskusta kännykkää geelisillä sormilla

    Nousut ei tuntuneet pahoilta mutta alamäet oli tuusan nuuskana olevien varpaiden takia yhtä helvettiä.  Huipulla huvitti hiihtäjille tarkoitettu merkki, että edessä olisi vaarallinen lasku. Olihan se aikamoinen lasku ja voin kuvitella, että suksilla voisi aiheuttaa hikikarpaloita pipon alle. Hissukseen käyskentelin alas. Helppoa baanaa oli koko matka Kotamaja 2:n mutta näillä varpailla ei enää juostu. Sattui niin paljon kun löi varpaan kiveen, että tähtiä vaan näkyi.

    Kotamaja 2 – Ylläsjärvi

    Kotajamaja 2:lla täytettiin pullot ja istuin syömään pikku patukan Fazerin sinistä.

    Tiesin, että jos selviän järjissäni Ylläsjärvelle, niin pääsisin todennäköisesti maaliin asti. En enää puhunut keskeyttämisestä sen ekan kerran jälkeen kun asian mainitsin miehelleni 30 km:n kohdalla. Hän päättäväisesti jaksoi kannustaa ja piti huolen, että 30 minuutin välein otan energiaa.

    Ennen Ylläksen kivikoita huokaisin helpotuksesta kun pääsimme kipuamaan pitkospuita. Varpaat kiittivät.  Kivikon alkaessa potkin taas varpaita kiviin ja voi helvetti kun se sattui. Tässä kohtaa kisaa en pystynyt enää ottamaan yhtään juoksuaskelta. Varpaita piti asetella kenkään jo kävellessä ja kirosin kenkävalintaani todenteolla.  Joka askeleella sattui niin paljon, että olisi tehnyt mieli itkeä.

    Minulla ei ole ikinä ennen ollut mitään kivikkoja vastaan mutta täytyy todeta, että tämän kisan myötä en halua vähään aikaan rymytä kivikossa. Myöskään varpaani eivät kestäisi sitä muutamaan kuukauteen. 🙁

    Ensimmäistä kertaa matkan aikana jouduimme kiristämään tahtia, että ehtisimme ajoissa Ylläsjärven huoltoon. Mieheni jutteli joidenkin 160 km:n juoksijoiden kanssa, että olisi vielä pari kilsaa huoltoon ja mutta aikaa ei olisi enää kovinkaan paljon. No tieto ei ihan pitänyt paikkaansa sillä olimme Ylläsjärvellä 17.30 paikkeilla eli aikaa cut offiin olisi ollut 1,5 tuntia.

    Huoltopöydästä nappasin ihania marmeladikarkkeja. Huippu hyviä ja just täydellisiä siihen kohtaan!  Oli aika lähteä kipuamaan Ylläksen huipulle.

    Ylläsjärvi – Kellokas

    Kyllä mäet on tehty pitkiksi Lapissa.  Ne tuntuvat loputtomilta. Aina kun luulit olevasi lähelläkään, niin et ollut vielä päässyt alku pidemmälle. Nousu Ylläkselle tuntui lähinnä todella huonolta kisajärjestäjien pilalta, mutta tämä oli vasta alkua johon en ollut edes varautunut. Vihdoinkin alkoi alamäki. Sekin oli pitkä. Ensimmäistä kertaa kisan aikana alkoi vasemmassa polvessa tuntua kipua. Varpaiden takia jouduin kävelemään varovasti mäkeä alas ja se varmasti oli syynä polven oireiluun. Tasaisella polven oireilu jäi pois.

    Kellokas – maali

    Seuraavaan huoltoon saavuimme yllättävän nopeasti. Koitimme päästä sinne mahdollisimman ripeästi, jotta meille jäisi mahdollisimman paljon aikaa viimeiseen pätkään. Vielä olisi nimittäin Pirunkuru edessä.

    Huollossa kävin vessassa ja täytin pullot. Olin juuri aikeissa ottaa jotain syötävää kun ” intialainen” oksensi edessäni. Ruokahalu lähti just, joten ei muuta kuin matkaan.  Oma pahaoloni oli jäänyt matkan varrelle enkä enää huomannut mitään muuta kuin sykkivät varpaani.

    Pitkältä tuntuvan baanan jälkeen eteemme aukesi se kuuluisa Pirunkuru. Itsehän nimenomaan halusin tänne ja halusin kokea tämän. Siinä kohtaa kun olin vasta muutaman metrin rymynnyt mäkeä ylös, olin sitä mieltä, että tämän olisi voinut jättää kokematta.  Oli pakko pitää pysähdyksiä vähän väliä. ” Intialainen” oli taas mäessä samaan aikaan ja tiukkaa näytti nousu tekevän hänellekin.  Mäen päällä tuli tehtyä ensimmäisen harharetki, sillä seurasin vain miestäni joka taas seurasi ”intialaista”. Hetken päästä aloimme miettiä missä on reittimerkit. Takanamme tuli vielä kaksi juoksijaa,  joilta kyselimme näkyykö merkkejä. Merkit olivat siellä, joten ei muuta kuin takaisinpäin. Onneksi emme ehtineet pitkään mennä harhaan.

    Kivikon jälkeen aukesi taas kunnon juoksubaana mutta kun ei pystynyt juoksemaan. Ei sitten yhtään. Varpaat olivat räjähdyspisteessä.  Lopussa kilometrit olivat vähintäänkin tuplattu. Maaliin pääsy tuntui ihan loputtoman pitkältä tarpomiselta. Olin kuvitellut maaliin pääsyn olevan itselleni tunteellinen hetki mutta mitä vielä. Juoksimme viimeiset metrit maaliin käsi kädessä mieheni kanssa eikä mielessä liikkunut yhtään mitään (kuten kuvasta saattaa huomata 🙂 ).  Olin super onnellinen maaliin pääsystä vaikkakin sauvakävelyyn kului aikaa 22 h 44 min ja rapiat päälle.  Kauas on pitkä matka, se tuli todettua!

    Kuva Onevision

    Maali

    Maalissa saimme Nutsin kaulakorut kaulaan ja ohjeistettiin menemään ruokatelttaan. Savuporokeitto maistui täydelliseltä. Teltassa oli bileet parhaillaan käynnissä ja bändi soitti menevää musaa. Olisi ollut kiva jäädä katsomaan menoa mutta oli päästävä suihkuun. Kävely mökille oli järkyttävää. Muutaman kilometrin matka niillä jaloilla kun oli hetken istunut paikoillaan, sattui niin hemmetisti. Onneksi olin varannut mökin suhteellisen läheltä kisakeskusta. Matka vain oli siitä kehno, että se oli liian lyhyt, että olisi tilannut taksin mutta liian pitkä käveltäväksi.

    Kisan jälkeen

    Oli ihanaa päästä mökille, saada kengät pois, juoda cocista sekä happy joen, käydä suihkussa ja mennä pitkäkseen. Nukkumisestahan ei tullut yhtään mitään mutta se nyt oli arvattavissa. Vasen lonkka sekä polvi ja varpaat oli tulessa. Ei pystynyt olemaan pitkällään mutta ei pystynyt myöskään seisomaan. Koko yö oli yhtä tuskien taivalta.

    Ei sitä oikein seuraavanakaan päivänä vielä tajunnut millaisen matkan oli tarponut. Kroppa muistutti kyllä, että jotain oli tullut tehtyä. Liikkuminen muistutti epäonnistuneen lonkan tekonivel leikkauksen läpikäyneen 100-vuotiaan etenemiseltä. Miten lonkka voikin oireilla niin paljon kun ei se ollut koko kisan reitin aikana kertaakaan ollut kipeä?  En tajua. Liekö sitten vain askeltanut menemään kipeiden varpaiden takia huonossa juoksuasennossa joka vaikutti näin.

     


    Olimme fiksuna pakanneet kaiken jo valmiiksi ennen kisaan lähtöä ja osa oli viety jo auton takakonttiin. Säästyisi aikaa ja vaivaa. Söimme aamiaisen mökillä vaikka mökin vuokraan kuului aamiainen Lapland Äkäshotellissa koska en vain pystynyt liikkumaan.  Tästä viisastuneena otan myös ensi kerralla varvastossut mukaan. Jalkojen turvotus oli niin kamalaa, että en saanut mitään kenkiä jalkaan. Kotimatkan huoltoasema reissut oli huvittavinta ikinä. Se, että pääsi ensinnäkin autosta ylös, oli jo oma temppunsa, saati, että pääsi kävelemään. Lonkan kipu oli niin kamalaa, kuin joku olisi vetänyt puukolla joka askeleella. Autossa istuminen 12 tunnin ajan kotiin ei myöskään tehnyt liikkumisesta mitenkään ketterämpää. Olisin suosinut drive in paikkoja ruokapaikoiksi mutta kun vessaankin oli päästävä niin ei mun suunnitelma oikein toiminut.

    Näin viikko kisan jälkeen fiilis kisasta on hieno. Mä tein sen, vaikka olin ihan viittä vaille keskeyttämässä jo ihan alkumatkasta. Ihan omaa tsemppariani olisin satavarmasti luovuttanut. Suurin kiitos kuuluukin miehelleni joka jaksoi jatkaa matkaa kanssani vaikka välillä kävin hyvin syvissä vesissä. <3