• Luetut kirjat osa 2- 2019

    Camilla Läckberg

    Kesän alussa aloin lukemaan Camilla Läckbergin Fjällbacka-sarjaa ja koko kesä menikin hänen kirjoja lukiessa.  Jäin täysin koukkuun Läckbergin dekkareihin. Noita, Saarnaaja ja Kivenhakkaaja tuli luettua peräjälkeen.  Aloitettua neljännen kirjan tuli stoppi ja sen luki jäi kesken. Innost lukemisen jäi enkä oikein lukenut mitään muutamaan loppu vuonna. Vaikka kaikissa hänen kirjoissaan on oma tarinansa, päähenkilöiden kasvaessa kirjojen mukana, niin mielestäni kirjoja pystyy lukemaan vähän sekalaisessa järjestyksessä. Pääpointti kirjoissa on kuitenkin itse tarina eikä päähenkilöt.

    Paula Hawkins – Nainen junassa

    Sain kirjan kesällä käydessäni Turun Hypoxissa. Luin joka kerta kirjaa, jolloin aika kului nopeasti ja sai samalla käytettyä ajan hyödyksi. Kirjan antaja kehui kirjaa kovasti ja niinpä otin sen innoissani vastaan. Pitkästyttävän alun jälkeen kirja veti mukanaan. Olin jo alussa luovuttamassa mutta koska sain kirjasta niin hyvät suositukset niin ajattelin ettei se oikeasti voi olla huono. Onneksi jatkoin lukemista koska loppua kohden kirja todellakin parani. Ei mikään super hyvä kirja mutta luettava.

    Alkuvuoden lukuinnostuksen jälkeen vielä kesän ajan sain luettua paljon mutta sitten tuli täysi uupuminen. Ei jaksanut keskittyä työpäivien ja treenaamisen jälkeen kirjojen lukuun. Käytin lähinnä sen ajan eväiden tekoon ja tv-sarjojen katsomiseen. Oli saatava nollattua itsensä ja hyvin tuntui toimivan koska joulukuussa innostuin vielä lukemaan yhden kirjan.

    Vuoden 2019 keväällä lukemani kirjojen postaus löytyy täältä.

    Tauno Flinkman- Neljästi karkuteillä

    Marraskuisen Pietarin reissun innoittaman muistin isäni antaneen minulle joskus luettavaksi kirjan, jossa myös isoäitini isä Keskinen mainitaan useamman kerran. Olin lykännyt kyseisen kirjan lukemista useita vuosia sillä ajattelin ettei sotakirjallisuus kiinnosta minua yhtään. Tartuin kirjaan innoissani ja yllätyin miten nopeasti kirjan olin loppujen lopuksi lukenut. Kokemukset silloisessa Neuvostoliitossa on aika karua ja lohdutonta luettavaa. Jotenkin niin toivoi heidän pääsevän takaisin Suomeen jokaisella karkumatkallaan ja kuinka lähellä he välillä olivatkaan. Vasta 22 vuoden vankeuden jälkeen kirjan kirjoittaja pääsi Suomeen. Syytä vankeudelle ja työleireille lähettämiselle ei tuohon aikaan muuta tarvittu kuin, että oli tullut Suomesta töitä etsimään Neuvostoliittoon.

    Isoäitini äidin kirjoittama kirje isäni veljelle löytyy kirjan välistä. On lukenut sitä lukemattomia kertoja. Tuntuu uskomattomalta, että aviomies ja kahden lapsen isä on joutunut lähtemään Neuvostoliittoon työn hakuun koska Suomesta ei löytynyt töitä 1,5 vuoden työttömänä olon jälkeen. Muutamia kirjeitä hän oli vaimolleen lähettänyt mutta tämän jälkeen ei enää kuulunut mitään. Sille tielle jäi hän eikä taida kukaan tietää mitä hänelle loppujen lopuksi kävi. Kirjassa isoäitini isän kerrotaan olleen tulkkina muutamassakin eri kohdassa eri puolella Neuvostoliittoa. Viimeisin junareissu jossa hänet mainitaan taisi olla matkalla Siperiaan.

    Vuonna 1957 julkaistun kirjan lukemisessa tuoksuu historian havina. Vanha kirja on käynyt monen kirjahyllyllä. Siinä on ajan tuomaa patinaa. Se ei ole minkään arvoinen muille mutta minun sydäntä lähellä.

    Vuodelle 2020 minulla on käynnissä Helmet-lukuhaaste, jota myöden toivon lukevani viime vuotta enemmän ja itselle erilaisia kirjoja koska haaste sitä vaatii.

    Mukavia lukuhetkiä!

  • Luetut kirjat x 3

    Joulun ja uuden vuoden pyhien aikaan tuli luettua useampi kirja, joista ajattelin vinkata teillekin.

    Satu Rämön kirjoittama  Islantilainen voittaa aina oli hulvattoman hauskaa luettavaa. Sadun tapa kertoa asioista on rento ja mukaansa tempaavaa. Olen aina ollut kiinnostunut eri maiden kulttuureista ja tavat toimia herättävät minussa mielenkiinnon.  Islanti on kiehtova saari keskellä ei mitään ja on ymmärrettävää, että heillä on syntynyt siellä täysin erilaisia ja omalaatuisia tapoja toimia ja tehdä asioita. Se mikä yllätti oli islantilaisten tulin voittamaan-asenne, josta suomalaiset voisivat ottaa mallia. Mielenkiintoinen kirja kokonaisuudessaan.

    Tommi Kovalaisesta kertova kirja Kuolemanlaakso oli joulun pyhien villikortti. En tiedä jääkiekosta mitään enkä tunne jääkiekkoilijoita muuta kuin sen verran mitä niiden kanssa töiden puolesta joutuu olemaan tekemisissä. En tiennyt esimerkiksi tiennyt Tommille ottelussa sattuneesta tapaturmasta jonka seurauksena hän sai vakavan aivovamman vaikka siitä todennäköisesti on uutisoitu aikanaan paljonkin. Vaikka kirja oli jotenkin tosi ahdistavakin niin silti kahlasin kirjan läpi muutamassa päivässä. Lukemista ei voinut lopettaa sillä halusin tietää miten kirja päättyy. Ajatuksia herättävä opus urheilumaailman raakuudesta.

    Aino-Kaisa Saarinen  kirja Tahto on ollut ostoslistallani niin kauan kuin kirja on ollut markkinoilla. Sain kirjan vihdoinkin joululahjaksi, joten nyt pääsin käsiksi Aikun elämästä kertovaan kirjaan. Minua kiehtoi kirjassa urheilijan näkemys treenaamisesta ja kisaamisesta. Kuten Kuolemanlaakso kirjassakin niin tässäkin tulee hyvin esille millaista urheilijan elämä on ja miten raakaa elämä urheilijana on. Kaikki eivät kylve rahassa vaan joutuvat tosissaan tekemään töitä saadakseen rahaa pöytään.

    Mukavia lukuhetkiä. 🙂

     

  • Paljon se antaa, paljon se vaatii

    Juoksu on antanut minulle suunnattoman paljon. Olen iloinen siitä, että juoksu on lähentänyt entisestään minua ja miestäni. Meillä on yhteinen harrastus jonka parissa aika kuluu kuin siivillä. Juostessa saamme puhua asioista rauhassa ja olla ihan hiljaakin jos siltä tuntuu. Välillä ei tarvitse muuta kuin toisen läsnäolon ja lenkki sujuu hyvin. Joskus tarvitsen kaiken tsempin jonka toinen voi vain antaa, jotta jaksaa jatkaa juoksua. Olen ikuisesti kiitollinen miehelleni jonka juoksu innostus kolme vuotta sitten tarttui minuun.

    En olisi ilman häntä koskaan juossut puolikasta, maratonia saati ultramatkaa. Juoksu oli ennen innostusta veriviholliseni. Minusta ei juoksijaa ollut syntynyt vaikka olin aina silloin tällöin kokeillut muutamien satojen metrien matkojen juoksua. Juoksu nimittäin jäi aina siihen pariin sataan metriin koska en osannut juosta tarpeeksi hiljaa ja tunsin kuolevani parin sadan metrin jälkeen.

    Olen oppinut juoksuharrastuksen aikana itsestäni asioita, jotka luulin evoluution ohittaneen kokonaan minun kohdallani.  Minulla onkin sinnikkyyttä ja periksiantamattomuutta. Nämä eivät todellakaan ole normaali arjessa vahvuuksiani. Olen hyvin impulsiivinen ja kyllästyn nanosekunnissa asioihin. Juoksu on kuitenkin opettanut minulle kärsivällisyyttä. Juoksukuntoa ei rakenneta päivässä, ei viikossa, ei kuukaudessa vaan puhutaan vuosista. Hyvän peruskunnon voi saada aikaan kuukausissa mutta kestävyyttä, vauhtia ja nopeutta vaatii vuosien treenaaminen kun ei ole aiempaa liikuntataustaa jonka perusteella omaisi edes jonkinlaisien peruskunnon.

    Juoksuharrastus on kuitenkin vienyt aikaa. tuhottomasti. Niin ihanaa kuin se onkin niin juoksuharrastus on vienyt meiltä paljon aikaa pois lasten kanssa olemiselta ja kaikesta muustakin kuten kotitöistä. Lapset eivät siitä ole valittaneet enkä itse koe huonoa omatuntoa asiasta sillä rennompi äiti on varmasti koko perheen mielestä parempi asia kuin takakireä äiti.  Mieluummin sitä lähtisi lenkille kuin siivoaisi kotona mutta kotityötkin vaativat oman aikansa jotta asumus pysyy kunnossa.  En kestä sotkua kuin muutaman päivän jonka jälkeen on pakko alkaa puunaamaan.

    Juokseminen on vaatinut kropaltani paljon ja telakalla ololta ei ole voitu välttyä. Ensimmäinen vuosi juoksuharrastuksen aloittamisesta sujui hyvin kunnes alki alamäkiä tulla. Onneksi alamäkien jälkeen on tullut myös isoja ylämäkiä, jolloin harmitukset eivät tuntuneet niin pahoilta. Samojen vaivojen jatkuminen on kaikkein ärsyttävintä, varsinkaan jos ei löydy syytä oireiluun. Flunssa ym. vatsapöpöt on ymmärrettäviä lapsiperheessä eikä sellaisilta taida pystyä välttyä mitenkään ellei kulje käsidesi taskussa ja vähintään eristysvarusteet päällä. Juokseminen on rankka laji eikä rasitusvammoilta voi kokonaan välttyä mutta kehonhuollolla ja oikealla juoksutekniikalla voi välttyä suuremmilta ongelmilta. Tämänkin olen saanut oppia kantapään kautta.

    Juoksun myötä olen tutustunut moniin ihaniin ihmisiin. Juoksuporukoissa on hyvä tekemisen meininki enkä ole koskaan tuntenut jääväni missään ulkopuoliseksi. Muiden juoksijoiden tsemppaus luo uskoa myös omaan tekemiseen. On mukavaa tsempata muita sillä sen fiiliksen voi niin tuntea itse kun olet kisassa ja ei millään jaksaisi enää liikkua mutta joka siitä juoksee ohi ja sanoo vaikka vain muutaman sanan. Ne sanat ovat niitä voimaa antavia sanoja. Niiden voimalla jaksaa tarpoa loppuun asti. Omat ystävät ja sukulaiset kun ei välttämättä aina jaksa kuunnella juoksuun liittyviä innostuskohtauksia niin on ihan huippua kun on sellaisia löytänyt juoksuharrastuksen myötä joille juoksu on yhtä rakas laji. He jaksavat innostua varusteista, lenkeistä, kisoista ja tsempata telakalla olon aikana yms.

    Juoksuharrastus on vienyt minut moneen eri paikkaan. Olen päässyt kisaamaan mitä upeimmissa maisemissa Suomen Lapissa joita en ikinä unohda.  Olen juoksijana ja bloggaajana päässyt erilaisiin tapahtumiin mukaan ja päässyt näkemään juoksukisoja myös toimitsijan roolista.  Olen juossut pienissä kisoissa ja isomman luokan kisoissa.  Innostus on vienyt juoksemaan myös ulkomaille.

    Kaiken kaikkiaan olen saanut juoksusta niin paljon enemmän kuin olisin ikinä voinut edes kuvitella.  Juokseminen on ollut valtavat voimavaravirtalähde siinä kohtaa kun tuntuu, että seinät kaatuu päälle. Juoksulenkki auttaa selvittämään sekavaa pääkoppaa ja mitä pidempi lenkki sen vähemmän päässä liikkuu enää mitään kun pääsee kotiin. Juoksu on minulle elämysten etsintää, omien rajojen rikkomista, itsensä ylittämistä ja haaveiden toteuttamista.

    Mitä juoksu on tuonut sinulle?  Mikä on saanut / saa sinut juoksemaan? 


                                                                                                                                                  Kuvat Mari
  • Kesän koukuttavin sarja

    Minä, joka en ole pahemmin koko talven aikana jaksanut seurailla mitään tv-sarjoja tai ylipäätään katsonut telkkaria kovinkaan paljon olen nyt täysin koukussa. Sarjat, joita yleensä olen seurannut ovat täysin jotain hömppää sillä ne eivät vaadi keskittymistä vaan niitä voi katsoa työpäivän jälkeen semiväsyneenä. Mieheni selasi Netflixiä ja ehdotti House of Cardsia, johon ehkä hieman nahkeasti vastasin, että katsotaan sitten.  Paras ehdotus ikinä sillä sarjahan on ihan mieletön. En olisi ikinä uskonut, että poliittinen draama saisi minut näin pauloihinsa. Jokainen jakso luo uutta jännitystä.

    Jostain syystä sarjan päähenkilön kierous jopa kiehtoo minua. Se miten helposti ihmiset ovat ostettavissa rahalla saadakseen mitä haluavat on todennäköisesti totta ihan nykymaailmassa eikä vain tv-sarjoissa. Muistan kuulleeni radiosta alkukesästä miten sarjan päähenkilöä verrattiin yhdysvaltain presidentti Trumpiin touhuillaan mutta silloin emme olleet aloittaneet katsomaan kyseistä sarjaa, joten ohitin koko asian. Vasta kun aloimme katsomaan sarjaa muistin, että niin tämä oli se sarja johon viitattiin. Kiinnostus kasvoi sitäkin enemmän sillä halusin tietää mitä kaikkea sarjassa sitten tapahtuu ja kyllähän siinä aikamoista pelaamista politiikan kanssa onkin.  Ihan mielettömän koukuttava sarja josta meillä on onneksi vielä monta kautta katsomatta sillä illalla ehtii juuri yksi tai max kaksi jaksoa katsomaan ennen nukkumaan menoa. Viihdykettä löytyy siis vielä useammaksi viikoksi mutta kaikki ilo loppuu aikanaan ja mielelläni kuulisin mitä sarjoja olette katsoneet. Onko heittää vinkkejä muista hyvistä sarjoista? 🙂

    Kuva