• Minäkö ujo?

    *Postaus sisältää affiliate-linkkejä*

    Olen mieltänyt itseni aina kiltiksi mutta on ollut vaikea määrittää mitä kiltteys minussa edustaa. Niin aloin miettiä, että olen myös introvertti, sillä viihdyn omissa oloissa. Luettuani Liisa Keltikangas- Järvisen kirjan Ujot ja introvertit päädyin siihen, että olen ujo. Ujous on varmasti ollut läsnä minussa jo ala-asteelta lähtien. En ole koskaan ollut se joka on kaveriporukan kovaäänisin tai heittäisi villejä ehdotuksia esille. Olen tarkkailija.

    Olen pitänyt ujoutta sellaisena lapsen piirteenä. Sellaisena joka ei kasva mukana aikuisuuteen, vaan häviää matkan varrella. Kuinka hassulta tuokin ajatus kuulostaa, kun sen kirjoitti ylös? Mihin ujous häviäisi ihmisestä? Varmasti on mahdollista opetella pois ujoudesta kuten monesta muustakin piirteestä mutta jos ei ole tiedostanutkaan olevansa ujo, niin vaikeaa sellaisen eteen on ollut mitään tehdä.

    Kirjaa eteenpäin lukiessa alleviivasin koko ajan jotain tärkeää. Tuntui, että kirja herätti minussa jatkuvasti tuntemuksia. Tunsin tutustuvani itseeni lukiessani kirjaa. Totesin jatkuvasti, että tuollainenkin minä olen ja hienoa, että se on tässä nyt mustaa valkoisella kirjoitettuna. Kaikki ei olekaan minun kuvitelmaani, vaan sille kaikelle on selitys. Olen ujo. Tietenkään kaikkea ujoudessa en allekirjoita omalla kohdallani mutta moni tekoni sai vastauksia kirjasta ja olen siitä super onnellinen.

    Olen kokenut viime vuonna suurta painetta olla tietynlainen ja siihen liittyen olenkin kirjoittanut postauksia. Riittämättömyyden tunteesta ja ylisuorittamisesta kerroin jo aiemmin. Oman tarinani työuupumisesta sekä jaksamisesta halusin jakaa, vaikka postauksen julkaiseminen pelotti. Minusta on hyvin ristiriitaista, että nykymaailmassa kannustetaan olemaan oma itsensä ja hoetaan, että on rikkaus, että olemme kaikki erilaisia. Silti tuntuu, että esimerkiksi kaikissa työpaikkailmoituksissa etsitään super innokasta ja hyper sosiaalisesti aktiivista työntekijää, joka on aina äänessä ja heittää jatkuvasti ilmaan hyviä kehitysideoita eli sellaisia mitkä ei ole vastaan nykyistä toimintatapaa. Olen samaa mieltä kirjan kirjoittajan kanssa siitä, että ujot tulevat rekrytoinneissa helposti väärinymmärretyiksi koska ujoutta ei ymmärretä. Ujot voidaan mieltää vaikeasti lähestyttävinä ja epäsosiaalisina vaikka ujo ihminen ei todennäköisesti ole kumpaakaan näistä. Ujo ja introvertti työntekijä on todennäköisesti lojaalimpi työnantajalle ja keskittyy työn tekemiseen, kun taas ekstrovertillä keskittymistä keskeyttävät sosiaaliset kanssakäymiset. Näkisin myös ekstrovertin vaihtamassa työpaikkaa helpommin, koska he kaipaavat enemmän vaihtelua ja haluavat olla jatkuvasti mukana jossain uudessa. Joskus olisi kiva tietää mietitäänkö rekrytointi tilanteessa vain kuinka hyvä tyyppi saadaan tiimiin valitsemalla ekstrovertti eikä sitä, että kuinka pitkäikäisen työntekijän hänestä saa yritykseen. Enkä sano etteikö ole olemassa ekstroverttejä, jotka ovat samassa työpaikassa koko elämänsä mutta voisin väittää, että nämä ovat joka tapauksessa harvassa.

    Sosiaalinen ihminen haluaa viettää aikaa muiden kanssa ja haluaa olla tykätty. Minäkin tykkään viettää aikaa ihmisten kanssa mutta viihdyn hyvin myös yksinäni. Kukapa ei myöskään haluaisi olla pidetty ystävä ja työkaveri? Kirjassa oli kappaleen verran pohdintaa ihmisistä, joilla sosiaalisuus on hyvin korkea. Minä koen tämän kaltaiset ihmiset enemmänkin mielistelijöinä, sillä he tavoittelevat kaikilla toimintatavoillaan hyväksyntää ja kiitosta. He myötäilevät muita, koska pelkäävät menettävänsä suosionsa. Jäin pohtimaan kokeeko esimiehet nämä heitä mielistelevät työntekijät parempina työntekijöinä ja eri mieltä olevat työntekijät koetaan uhkana. Vaaditaan suorasukaisuutta mutta et saisi olla eri mieltä, koska se koetaan negatiivisuutena. Asioista saa sanoa suoraan niin kauan, kun ne myötäävät muiden sanomisia. Sosiaalisuutta on siis monen asteista eikä ole vain yhdenlaisia sosiaalisia ihmisiä.

    Ujouteen liittyy monia ”piirteitä”, joita itse olen huomannut vasta uupumuksen aikana itsessäni.

    Olen aina ollut keskusteluissa se tarkkailija, joka kuuntelee ja vastaa jos jotain kysytään, mutta pysyttelee muuten taka-alalla. Mietin aina tarkkaan sanomisiani ja se onkin yksi ongelmista keskusteluissa tai palavereissa. Mietin niin kovin mitä sanoisin ja millä tavalla, että en välttämättä ehdi sanoa sanottavaani, kun on jo siirrytty toiseen aiheeseen enkä saa sanottua asiaani. Olen kriittinen itseäni kohtaan siitä mitä päästän suustani ja siksi esimerkiksi työhaastattelut ovat minulle kamalia, koska rekrytoijan kysymykset tulevat täytenä yllätyksenä ja vastaukset pitäisi heittää ilmoille sillä sekunnilla. Ahdistun, kun minulla ei ole aikaa miettiä vastausta ja pelkään, että vastaan jotain typerää. Siksi en varmaan loistakaan työhaastatteluissa ja minusta saa täysin urpon kuvan. Jään myös helposti miettimään mitä olen kenenkin kanssa jutellut ja joskus häpeän itseäni siitä, että olen sanonut jonkin asian omasta mielestä hassusti ja mietin mitä muut siitä ajattelivat vaikka totuus on, että kukaan tuskin edes huomasi.

    Tällaista korostunutta tietoisuutta itsestä ja oman käytöksen liiallista tarkkailua kutsutaan ujouden kognitiiviseksi komponentiksi, joka on yksi ujouden olennainen piirre. Ujoilla kyky itsereflektointiin on ylikorostunut. Itsereflektointi on hyvä piirre mutta liiallisena siitä on enemmän haittaa kuin hyötyä. Ujojen kognitiivisia komponentteja ovat myös omien taitojen aliarviointi sekä herkkyys tulkita ympäristön informaatio negatiivisesti, jossa minä olen ihan maisteritasoa. Koen helposti muiden kommentit kritiikkinä itseäni kohtaan. Vaikka toinen ihminen sanoisi asian täysin normaalilla äänensävyllä, niin saatan tulkita sen niin, että otan itseeni siitä. Koen, että minun pitäisi tehdä siis asialle jotain tai yrittää vielä enemmän. Luon siis itselleni älyttömästi paineita ihan turhista asioista, jotka siis tiedostan kerran tässä olen tätä kirjoittamassa. Mielen kanssa joutuu tekemään hieman enemmän töitä, jotta tällaisista ajattelutavoista pääsisi eroon tai edes vähemmälle. Siksi tykkään nähdä ihmiset kasvokkain kun keskustellaan, jotta pystyn tulkitsemaan toisen ilmeitä ja eleitä. Ne ovat minulle tärkeitä siinä kohtaa, kun mietin oliko kommentti tarkoitettu negatiiviseksi vai positiiviseksi.

    Ujouskaan ei ole aina esillä vaan voi olla valikoivaa. Tuttujen ihmisten ympäröimänä ujo voi tuntea olonsa turvalliseksi. Oma ujouteni ainakin häviää tyystin muutaman alkoholiannoksen jälkeen ja minusta voikin saada täysin erilaisen kuvan siitä millainen olen. Yllätys voi olla suuri jos näkee minut seuraavan kerran ilman alkoholin vaikutusta. 😀 Olen kuitenkin se sama Susanna mutta vain hiljaisempi.

  • Vahvuus- Mitä se on?

    Täytin Hyvän mielen vuosi tehtäväkirjaa ja siinä pyydettiin kirjaamaan omia vahvuuksia ylös. Pää löi tyhjää. En osannut sillä hetkellä nimetä yhtäkään vahvuuttani. Pyörittelen koko päivän päässäni yhtä ja samaa kysymystä: ” Mitä ovat vahvuuteni?”

    Ajatusta kun tarpeeksi kauan pyörittää päässä niin alkaa saamaan tuloksia. Kyllä, löysin itsestäni vahvuuksia, joita olen varmasti jakanut mm. työhaastatteluissa mutta miksi niitä oli niin vaikea löytää tavallisena arkipäivänä. Olen viime aikoina jähmettynyt ihan liian monta kertaa vaikeiden kysymysten alla ja tämä oli taas yksi hyvä esimerkki siitä.

    Näin olen aloittanut postauksen kirjoittamisen monta vuotta sitten. Postaus oli jäänyt kesken ja löysin sen nyt, sillä vahvuudet ovat olleet elämässäni esillä viime kuukausina. Minulta on kysytty monesti mitkä on vahvuuteni ja aiemmin olen osannut antaa esimerkiksi työhaastatteluissa hyviäkin vastauksia, mutta olen viime viikkoina alkanut kyseenalaistamaan vahvuuksiani. En siis ole koskaan valehdellut vahvuuksistani vaan vahvuuteni ovat muuttuneet. Ne asiat, jotka aiemmin koin vahvuuksinani ovat niitä, jotka ovat johtaneet uupumukseen. Olen ylisuorittaja, se on tullut varmasti monelle selväksi. Minua motivoivat tavoitteet ja tulokset, jotka johtavat tavoitteisiin pääsyn. En halua olla paras kaikista, vaan haluan olla paras versio itsestäni. En monestikaan kilpaile muita vastaan vaan suoraan sanottuna kilpailen ihan itseäni vastaan. Oravanpyörä alkaa siitä, kun jatkuvasti nostaa tavoitteita ylöspäin, sillä silloin tulostenkin on noustava, jotta tavoitteisiin pääsee.

    En enää koe vahvuuksina suorittamista, tuloskeskeisyyttä ja tavoitteellisuutta. Ne ovat enemmänkin heikkouksiani, sillä en kestä niiden aiheuttaa painetta. Ne ovat asioita, joihin minun on kiinnitettävä huomiota, etten astu toiste näihin ansoihin. Minusta nämä on upeita vahvuuksia, niin kauan kun ne nimenomaan pysyvät vahvuuksina. Suorittamisesta vain helposti tulee ylisuorittamista, jotta saavuttaa ne korkealla olevat tavoitteet, joiden eteen joutuu tekemään kovaa tulosta. Näin nämä kolme ruokkivat toinen toisiaan ja uupumiseen johtavat tekijät on löydetty.

    Olen ahkera, järjestelmällinen, aikaansaava, kiltti ja työtä pelkäämätön. Näin voisin itseäni kuvailla jos joku kysyisi vahvuuksiani. Vahvuuksien on tuotava esille ihmisestä hyvät puolet.

    Uupumisen myötä itsetuntoni romahti täysin. Olen käynyt terapiassa koko syksyn ja asiaa on vatvottu siellä paljon. Moni on ihmetellyt miten ihminen joka ulospäin näyttää ihan hyvältä ja tavattaessa nauraa, voi kokea niin kovaa epävarmuutta. Sitä minäkin olen ihmetellyt. Ehkä jonkinlainen pieni epävarmuuden poikanen on minussa aina asunut, mutta uupumuksen myötä se nosti päätään kunnolla. Epävarmuuden kanssa eläminen on julmaa ja raskasta. Kun molemmilla olkapäillä istuu joku joka sanoo ettet pysty siihen eikä sinusta ole mihinkään. Et riitä ikinä. Hyvävoimaisena näitä ajatuksia vastaan jaksaa taistella eivätkä ne pääse mielen sisään, mutta uupuneena ottaa vastaan kaiken. Ei ole voimia taistella vastaan ja väsynyt mieli lisää volyymia. Minä ne mielikuvat itse keksin omassa päässäni asioista, jotka näen ja kuulen. Tämän asian oivaltaminen oli paranemisen kannalta yksi tärkeimmistä. Kun ymmärsin, ettei minussa ole oikeasti muiden mielestä mitään vikaa. Saan edelleen tehdä paljon töitä sen eteen, etten ajattele muiden sanomisia käskyinä tai riittämättömyytenä. Jos joku sanoo minulle tietyllä äänenpainolla asioita, niin kuvittelen ne edelleen välillä mielessäni negatiivisen kautta. Mieli tekee tepposet vaikka kertoja ei millään muotoa halua pahaa tai ihan vaan esittää kysymyksen.

    Vahvuutta on, että tunnistaa itsessään kehitettävää.

    Ilman työuupumusta tuskin olisin koskaan sukeltanut näin syvälle tutustumaan itseeni. Viime vuosi oli kerrassaan opettavainen matka, joka tuskin päättyy koskaan, nyt kun tälle matkalle on lähdetty. On ollut mahtavaa huomata miten sitä pystyy nykyään tunnistamaan pienistä asioista, kun alkaa ahdistamaan ja parasta, että tunnistaa mitkä aiheuttavat ahdistusta. Olen saanut terapiasta käytännön vinkkejä, joita käytän arkena töissä, kun alkaa ärsyttää tai ahdistaa. Tarkoitus ei ole, että minua ottaisi enää ikinä päähän mikään asia vaan lähinnä saan ärsytys loppumaan mahdollisimman pian. Aikaisemmin en päässyt irti ärsytyksestä vaan murjotin asiaa vaikka viikon verran, kunnes jossain kohtaa se vaan häipyi mielestä. Nämä uudet opitut tavat toimia, ovat minulle tärkeitä. Niiden avulla pystyn hillitsemään ärsytystä. Koen olevani vahvoilla, koska pystyn tekemään tarvittavia muutoksia voidakseni paremmin.

    Vahvuutta on myös tunnistaa milloin ei enää jaksa tai milloin keho vaatii lepoa ja uskaltaa antaa keholle tarvitsemansa levon eikä painaa sata lasissa silloinkin. Liiallinen suorittaminen ei oikeasti ole vahvuus vaan tikittävä aikapommi. Se, että uskaltaa painaa stop-nappulaa on vahvan ihmisen piirre.

    Kiinnostaisikin kuulla mitä mieltä te olette. Mitä vahvuus on sinulle? Millainen on mielestäsi vahva ihminen?

  • Korkeintaan vähän väsynyt – Tarina uupumisesta ja riittämättömyyden tunteesta

    *Kirja on saatu kustantajalta (Gummerus) ja postaus sisältää mainoslinkin.

    Uupumisen myötä innostus lukemiseen kasvoi, koska halusin lukea uupumisesta kaiken. Kerrankin olisi aikaa lukea mutta sitä vastoin keskittymiskykyni oli täysin kadoksissa. Rakas lukuharrastus kärsi kovan tappion ja oli nieltävä pettymys. Kokonaan en luopunut kirjoista ja lukemisesta vaan annoin itselleni lukea sen mitä jaksoin ja niinpä luettuani päivittäin 1-2 sivua, sain päätökseen Eeva Kolun kirjan Korkeintaan vähän väsynyt.

    Minulla oli kirjasta kovat odotukset, olihan kirjaa ehditty hehkuttamaan kaikkialla. Eikä yhtään suotta. Minuun kirja kolahti ja harva lukemani kirja on niin täynnä omia merkintöjäni kuin tämä kirja. Tykkään tehdä kirjoihin merkintöjä, sillä voin palata niihin useasti, jolloin on helpompi koluta kirjasta ne itselle tärkeäksi havaitut asiat.

    Suurin syy miksi kirja tuntui omalta johtuu siitä, että minulla on omakohtaista kokemusta uupumisesta mutta eniten kolahti Eevan tapa kirjoittaa. Tykkään tavasta, että kerrotaan asioista suoraan mitään kaunistelematta. Sitähän se elämä on. On hetkiä ja asioita, joita voi kaunistella mutta uupumista on turha yrittää saada kuulostamaan paremmalta kuin mitä totuus on. Syitä uupumiseen on monia mutta henkilökohtaisesti samaistun Eevan tarinaan monelta osin.

    Eeva siteerasi Antti Tuiskun Mä Hiihdän laulua ” Jos nyt jaksan vielä tän yhden mäen yli…” ja myönnän, että monesti on tullut itsekin toitotettua tuota itselleni. Sitä sinnittelee hyvin pitkään, kun niin päättää. Minä en halunnut myöntää itselleni, että olisin oikeasti levon tarpeessa. Ajattelin joka viikko, että kun tästä viikosta selviän niin seuraava viikko on varmasti helpompi. Niin ei käynyt koskaan vaan paine vain kasvoi viikko viikolta. Kun vuosia yrittää mennä tavalla, on varmasti helppoa tajuta, että siitä ei hyvää seuraa. Ei kenenkään pää pysy mukana moisessa ja lopulta kropastakin loppuu veto.

    Ylisuorittaminen

    Olen varmasti aiemmin täällä kertonut, että olen suorittaja. Pahimman luokan suorittaja. Eeva Kolun määritelmä ylisuorittajalle oli minusta hyvin osuva: henkilö, joka kokee olevansa olemassa vain tulosten, saavutusten ja päämäärien kautta. Kun yhtälöön lisää kalvavan epävarmuuden , on kasassa melkoinen työnantajan unelmapakkaus. Joku, joka uhraa vaikka terveytensä, ihmissuhteensa ja perimmäiset arvonsa tavoitellessaan tunnetta siitä, että kelpaa. Että tekee tarpeeksi.

    Kuvaus ei voisi olla parempi kertomaan millainen olen tai olin, koska uupumisen myötähän tästä ylisuoriutumisesta on tarvinnut päästä eroon. Opetella mikä on riittävän hyvä. Tietenkään uupuminen ei ole toivottavaa mutta myönnän, että en ole ikinä aiemmin tehnyt näin suurta opintomatkaa itseeni. Uupumisen myötä arvoni menettivät merkityksenä ja jouduin tosiaan miettimään arvojani uudelleen. Lääkäri kysyi minulta oltuani suunnilleen kuukauden sairaslomalla, että mitkä ovat arvoni ja en keksinyt mitään. Vasta usean kuukauden jälkeen, kun olo oli parempi sain ajatuksia enemmän kokoon ja tajusin arvoni muuttuneen siitä mitä ne oli aiemmin. Koin ristiriitoja arvojeni kanssa moneen suuntaan mm. työhöni, jota en ennen ollut mitenkään miettinyt arvojen perusteella. On täytynyt pohtia mikä itselle on tärkeää ja mitä olen valmis tekemään onneni eteen.

    Suorittamiseen liittyy vahvasti myös maalia kohti meneminen. Aina on täytynyt olla jokin päämäärä mitä kohti mennä. Pelkkä eläminen päivä kerrallaan vailla määränpäätä on tuottanut minulle aina tuskaa. Koin, että jos ei ole mitään mitä odottaa niin mikään ei sillä välilläkään tunnu miltään. Terapeutin kysyessä minulta mitkä ovat tavoitteeni terapian suhteen, sanoin suoraan, että olen luopunut tavoitteista. En halua pohtia missä näen itseni vuoden, kahden tai kymmenen vuoden päästä. Nimenomaan niiden vuoksi olen toipumassa uupumisesta. Haluan elää tässä ja nyt. Nauttia elämästä ilman kiirettä, koska kiirehän siinä syntyy kun tavoite tai määränpää lähestyy eikä ole lähelläkään sitä mitä on odottanut.

    Riittämättömyys

    Riittämättömyyden tunne vetää ahtaaseen tilaan ja lopulta tuntuu kuin happi loppuisi tilasta täysin. Tunne, kun mielestäsi olet tehnyt kaiken mahdollisen ja silti koet ettei sinua arvosteta. Mikään mitä olet tehnyt ei riitä. Mikään minkä osaat ei riitä. Aina on joku sinua ahkerampi, parempi ja kauniimpi. Sosiaalinen media ohjaa meitä tähän riittämättömyyden kuiluun. Väsyneenä ajatusmaailma on jo niin heikoilla jäillä ettei osaa erottaa, että sosiaalinen media kuvaa täydellisiä hetkiä. Hetkiä, jotka voivat olla jopa lavastettuja. Ne täydelliset kuvat eivät kerro koko totuutta. Kun äitienpäivänä vertasin itseäni Instagramin täydellisiin onnen hetkiin, aloin itkeä. Koin olevani todella huono äiti. Heti aamulla kuopuksen kanssa käyty riita ei auttanut olotilaa. Meillä ei ole perinteitä juhlapyhiin, paitsi jouluun ja olin todella kateellinen kaikille niille, joilla isät toi äidille aamiaista sänkyyn ja lapset toi suupielet korvissa äidille itse tekemiään lahjoja. Meillä ei ole koskaan ollut tällaista ja se iski minuun todella kovaa. Vasta usean kuukauden jälkeen ymmärsin, että minun ei tarvitse verrata itseäni muihin. Minun ei tarvitse viettää juhlapyhiä samoin kuin muut. Jokainen perhe viettäköön miten haluaa. Minä riitän perheelleni tällaisena kuin olen. Nyt ymmärrän sen. Minun ei tarvitse olla täydellinen vaan riitän tällaisena kuin olen.

    On vaikea hyväksyä asiaa, että työelämässä ei riitä, että tekee työt hyvin. Ennen se oli tärkeää, mutta ei enää. Osaamista ei ole ikinä tarpeeksi, pitäisi olla tehokkaampi, innostuneempi, olla enemmän äänessä, tuoda enemmän ideoita esiin, olla kaikessa mukana yms. Tutkinnot eivät enää takaa työpaikkaa vaan vaaditaan kokemusta, jota on vaikea saada jos ei pääse koskaan sellaiseen työhön, josta kokemusta saisi. Kokemuksen lisäksi painoarvoa saa työnhaussa yltiöpositiivinen kyläluuta eli henkilö joka näkee kaiken vaaleanpunaisin silmin ja on aina kaikkialla. Myönnän suoraan, että minun on ollut vaikea hyväksyä uutta työkulttuuria, jossa persoonallisuus on tärkeämpää kuin työn tekeminen hyvin. Tajuan tietenkin sen ettei näin välttämättä ole kaikissa työpaikoissa mutta tämän tyylinen kulttuuri on työpaikoilla yleistymässä. Minä toivoisin, että minua arvostetaan osaamiseni ja työpanokseni takia eikä siksi, että olen hyvä tyyppi. Se tuntuu vain niin väärältä. Sosiaalisesti aktiiviset työntekijät jyräävät alleen tehokkaat työntekijät, jotka viihtyvät hyvin omassa rauhassa.

    Mietteistä tekoihin

    Huvitti, että Eeva oli ottanut kirjaansa esimerkin marjojen poimimisesta. Eeva kertoi miten hänen suvussaan marjat otetaan tosissaan ja marjojen poiminen muistuttaa maailmanloppuun valmistautumista. Metsään mennään kymmenen litran ämpärien kanssa eikä nauttimaan maisemista. Marjoja kerätään kesällä, jotta niistä saadaan nauttia talvella. Eeva kertoi miten oli kesällä alkanut miettiä mökillä vattupuskan nähdessään miten kivaa on kerätä vattuja seuraavan aamun jugurtin sekaan ja nauttia marjoista silloin kuin ne ovat parhaimmillaan.

    Tänä kesänä oli nimittäin ensimmäinen vuosi, kun jätin marjat ja sienet keräämättä. Tykkään käydä keräämässä sieniä mutta totesin, etten halua sieniä pakkaseen vain siksi, että niitä on kiva kerätä. Ne pitäisi syödäkin ja olen meidän perheessä lähes ainoa joka sienistä tykkää. Mustikoiden keräämisestä en ole koskaan tykännyt mutta olen pitänyt sitä sellaisena jokavuotisena pakkopullana kuten myös usean mansikkalaatikon jemmaamisen pakkaseen ja kaikki vain siksi, että talvella on sitten marjoja pakkasessa. Puhuin aiemmin ristiriitaisista ajatuksistani uupumuksen aikana ja tämä oli yksi niistä. Miksi ihmeessä minun pitäisi kerätä ja hankkia marjoja pakkaseen jotka löydän sieltä parin vuoden päästä, koska ne vaan unohtui syödä aiemmin. Päätin, että voin ostaa suoraan pakaste-altaasta ne muutamat marjapussit jotka käytämme vuoden aikana. Tämän oivaltaminen oli minulle kuin riippakiven pudottaminen kaivoon. Niin mitätön asia mutta silti se piti minua joka vuosi löysässä hirressä. Minusta on ihanaa, että marjoja kerätään kerran niitä metsissä on mutta kaikkien ei ole siihen keräilyyn osallistuttava. En sano ettenkö mene enää ikinä keräämään marjoja metsästä tai sieniä mutta sanotaanko, että pidän hengähdystauon.

    Toinen asia mistä luovuin täysin, on to do-listojen tekeminen. Ai, että miten rakastinkaan tehdä listoja, KAIKESTA. Listojani löytyi kodistamme kaikkialta. Se maaginen tunne, kun saa vetää listalta jonkin tehdyn työn yli. Kuinka usein sitten sain listalta vedettyä jonkin asian yli? Suoraan sanottuna yhä harvemmin mitä uupuneemmaksi tulin. Listan asiat pyöri mielessä jatkuvasti oli ne sitten työhön liittyviä tai vapaa-ajan juttuja. Pyöritin päässä tekemättömien töiden karusellia, mutta en saanut mitään tehtyä. Minun oli hyvin aloittaa tekemään mitään ja jos aloitin niin hypin seuraavaan ennen kuin edellisen oli valmis. Lopulta keskeneräisiä juttuja saattoi olla kymmenen. Oli hyvin vaikeaa keskittyä yhteen asiaan kerrallaan koska koko ajan mielessä pyöri mitä kaikkea on saatava aikaiseksi. Loin itselleni jumalattoman paljon painetta näillä listoilla. Ne eivät auttaneet minua millään lailla vaikka sehän oma ajatukseni listojen tekemisessä oli.

    2020-luvulla ainoastaan työ ei ole uuvuttavaa, koko elämä on uuvuttavaa.

    Eeva Kolu

    Mietin pitkään mikä meitä nykypäivän-ihmisiä oikein vaivaa, kun kaikesta otetaan niin kova stressi ja kaikki uuvuttaa. Pyöritettyäni asiaa hetken mielessä oli vastaus selkeä. Kaikkea on nykyään liikaa ja elämästä on tullut suorittamista. Tiedän tämän aiheuttavan vastalauseita mutta olen täysin varma, että kun meistä jokainen tutkisi muutaman päivän elämäänsä, niin tuo konkretisoituisi. Me olemme jatkuvasti tekemässä jotain tai menossa jonnekin. Silloinkin kuin vain olemme niin teemme jotain. Rauhoittumiseen suositellaan meditaatiota tai luonnossa liikkumista yms. Olemme tuolloinkin aistit valppaina, joten ei sitäkään mielestäni pelkäksi olemiseksi voisi sanoa. Pohdin terapeutilleni ääneen tätä olemisen tuskaa. Mitä se pelkkä oleminen sitten on, mitä pitäisi tehdä? Monesti tulee itsekin sanottua arkena väsyneenä, että olisi kiva vain olla. Terapeutti kysyi mitä se sitten on mitä haluat silloin tehdä, enkä osannut vastata. Riittääkö kirjan lukeminen ja tv:n katsominen olemiseksi? Saako aivoni ja kehoni tuolloin tarvitsemansa levon? Näitä olen pyöritellyt mielessäni ja tullut siihen tulokseen, että jokainen tehköön niitä asioita jotka itselle sopivat pään nollaamiseen. Edelleen olemme yksilöitä. Minun ei tarvitse meditoida ellei se tunnu omalta jutulta. Joku muu voi kokea, että juokseminen ei ainakaan tunnu auttavan rauhoittumaan, kun taas se on minusta yksi parhaita tapoja nollata ajatukset.

    Kun osaisimme kaikki olla sellaisia kuin haluamme, ei vertailua muihin, ei riittämättömyyden tunnetta, ei syyllisyyttä tekemisistä tai tekemättä jättämisistä. Elämä olisi varmasti vähemmän uuvuttavaa. Olen luvannut itselleni, että aion hyväksyä itseni sellaisena kuin olen. En aio muuttaa itseäni työn, ystävien tai minkään muunkaan asian vuoksi. Haluan ansaita kaiken sellaisena kuin olen, väheksymättä yhtään itseäni. Haluan olla ylpeä itsestäni ja uskaltaa sanoa sen ääneen.

  • Jouluisissa tunnelmissa

    En ole koskaan ollut näin valmiina joulun tuloon, kuin tänä vuonna. Olen saanut fiilistellä joulua useita viikkoja ja vielä on päiviä jäljellä itse jouluaattoon. Aloitin joululahjojen oston ajoissa ja uusia joulukoristeitakin sain ostettua hyvissä ajoin. Minulle on nimittäin monesti käynyt niin, että kun huomaan jotain kivaa niin se on jo myyty loppuun kaikkialta.

    Minulla kesti pitkään tulla ”jouluihmiseksi”. Lasten syntymän jälkeen ajatus joulusta muuttui ja sen jälkeen olenkin ollut yksi niistä hulluista joka intoilee joulusta jo lokakuussa. Erityisesti tänä vuonna joulu on tuntunut erityiseltä. Oman mielen rauhoittuminen on ollut siinä suurin tekijä. En ole stressannut jouluun liittyviä asioita yhtään vaan nauttinut kaikesta jouluun liittyvästä joka käänteessä. Joulu on aina ollut mulle ahdistavaa aikaa, koska olemme jouluisin sahanneet perheiden välillä, jotta ehdimme käymään kaikkien luona. Kirjoitin parisuhteen myötä syntyneistä jouluperinteistä– postauksen vuonna 2018. Suora lainaus silloisesta postauksestani: Se mikä mielestäni vähentää joulufiilistä on ramppaaminen eri sukulaisten luona mutta ymmärrän, että se on vaan niin. Kaikki ei pääse tai halua samaan paikkaan. Mekin olemme monet kerrat suhanneet autolla minun ja mieheni perheen väliä joulunpyhinä. Tänä vuonna olen pyytänyt kaikki meille viettämään joulua.  Myöskin tänä vuonna vanhempani ja appivanhemmat tulevat meille ellei koronaan liittyen tule vielä tiukempia rajoituksia juuri ennen joulua.

    Minulla on ollut lista jouluun liittyvistä asioista, jotka haluan toteuttaa. Useamman vuoden ajan näistä mikään ei ole toteutunut mutta tänä vuonna toivon saavani toteutettua suurimman osan.

    • joulupöydän kattauksen suunnittelu
    • joulukranssin tekeminen
    • tarjoiluastioita lisää
    • jouluiset havuköynnökset + isot kellot
    • kuivatut appelsiiniviipaleet
    • joulukuusi sisälle ajoissa
    • jouluisten karkkien teko itse

    Rakastan kauniita tarjoiluastioita, sillä ne tekee kattauksesta kauniimman ja ruuat näyttävät niissä paremmilta. Olen tehnyt vuoden aikana useita upeita löytöjä kirppareilta ja tarjoiluastioita alkaa olla tarpeeksi. En malta odottaa, että saan ruuat astioihin tarjoiltavaksi. Olen fiilistellyt jouluisia kuvia Pinterestistä ja löytänyt niin upeita kuvia jouluisista kattauksista, että itsekin aloin miettimään tarkemmin joulupöydän kattausta. Äitini ompeli kangaskaupasta löytämästämme kankaasta pöytäliinan Pinterestistä löytämäni kuvan perusteella ja pöytäliinasta tuli juuri sellainen kuin halusin. Näyttävä mutta ei liian pramea. Pöytäliinan väri on suhteellisen neutraali, jolloin sitä voi käyttää vuoden aikana muissakin juhlissa, eikä vain jouluna. Kattaukseen liittyen ostin myös kankaiset lautasliinat. Toivon mukaan kaikki sopivat yhteen, sillä en ole laittanut pöytäliinaa paikoilleen, koska en halua liata pöytäliinaa ennen joulua.

    Samalla, kun haimme joulukuusen sisälle pari viikkoa sitten. Haimme myös kuusenoksia, joista väkersin ulko-oveen kranssin. Omaan silmään siitä tuli juuri sellainen mitä halusin. Muhkea ja tarpeeksi iso. Olen aina ihaillut havuköynnöksiä mutta meidän kodissa ei ole ollut sellaisille oikein mitään paikkaa. Teimme aika mittavan remontin tämän vuoden aikana ja nyt minulla on havuköynnökset koristamassa eteistä sekä keittiön ja olohuoneen välistä tilaa. Kodin koristeleminen jouluiseksi on lempipuuhaani. Tänä vuonna homma on tuntunut jotenkin tosi erityiseltä. Remontin myötä kodista tuli entistä ihanampi ja enemmän meidän näköinen. Olen voinut uusia haaveilemiani joulukoristeita, koska nyt niille kaikille on löytynyt paikka. Haaveilemani isot joulukellot roikkuvat havuköynnösten kanssa samoissa paikoissa ja havukranssi valaisee ruokailutilaa pianon yläpuolella hirsiseinällä.

    Keittiössä tuoksuu joulu, kiitos piparien, jotka leivoin. Voi olla, että tuli hätiköityä niiden kanssa ja leivottua liian aikaisin. Pahoin pelkään ettei niitä ole lasten jäljiltä enää jäljellä jouluna. 🙂 Vielä on tarkoitus leipoa ainakin jouluinen täytekakku, taatelikakku ja woopieseja. Ajattelin kokeilla woopiesin täytteeksi piparkakkurahkaa, ja osaan mansikkarahkaa, joka on aina varmasti hyvää. Jouluruuat ovat pääsääntöisesti kaikki suolaista, joten päätin tänä vuonna toteuttaa sen kylkiäiseksi makean jälkkäripöydän. Kaiken sen suolaisen lisäksi, itse kaipaan jotain makeaa ruuan päälle vaikka yleensä vatsassa ei paljon enää tilaa ole ruuan jälkeen mutta eiköhän sinne vähän kakkua mahdu. 🙂

    Näillä terveisillä toivotankin hyvää joulua kaikille!