• Jaksamisen rajat – Mihin sinä vedät jaksamisen rajan?

    *Kirja on saatu kustantajalta (Basam books) ja postaus sisältää affiliate- linkkejä

    Luettuani Merja Karjalaisen Jaksamisen rajat-kirjan sain valtavan inspiraation kirjoittaa. Mietin pitkään kuinka suoraan uskallan kirjoittaa aiheesta mutta koska tämä on minun blogini ja nämä ovat minun mielipiteitäni, niin saan kirjoittaa juuri niin kuin asiat koen. Haluan kuitenkin muistuttaa, että asioilla on yleensä useampi puoli.

    Jaksamisen rajat on kirjoitettu työsuojelun näkökulmasta. Minusta vaikeaan sekä arkaan aiheeseen on tartuttu todella kiinnostavalla tavalla. Suoraan sanottuna minulle ei ole koskaan oikein ollut selvää mikä työsuojelun tehtävä on tai miten laaja käsite se on.  Työni puolesta toki työsuojelun aspektit otetaan huomioon työtapaturmia sattuessa mutta jotenkin olen mieltänyt sen liittyvän enemmän esimerkiksi rakennusalalla työskentelevien työturvallisuuteen.  Minulle tulikin siksi täytenä yllätyksenä, että myös psykososiaalinen kuormitus ja sen ennaltaehkäisy kuuluu työsuojelun tehtäviin.  Minusta tuntuu, että työuupumusta on vasta varsin myöhään alettu tutkia ja sitä ennen uupumisoireet on todennäköisesti piilotettu masennuksen tai muun mielialahäiriön piikkiin. Työuupumustilastoja on saatavilla 2010-luvun alusta ja niiden mukaan joka neljäs työssä käyvä suomalainen tuntee työuupumusta ja 2-3 prosenttia potee vakavaa työuupumusta. Jatkuvasti muuttuva yhteiskunta on tehnyt paljon muutoksia työelämään, ja sitä myötä uupumiset ovat todennäköisesti yleistyneet. Elämämme on nykyään hektistä niin töissä kuin vapaa-ajalla. Olemme jatkuvassa muutostilassa.  Muutokset toki kuuluvat elämään ja jokainen itse vaikuttaa miten niihin muutoksiin suhtautuu ja sopeutuu.  Jos uusia käänteitä tulee jatkuvalla syötöllä ja palautuminen on riittämätöntä, alkaa uudet asiat stressaamaan. On vaikeaa enää omaksua mitään uutta, kun pään kovalevy on täynnä. Tuntuu ettei sinne vaan enää kerta kaikkiaan mahdu mitään.  Stressaantuessa lisää, alkaa ahdistus kasvamaan asioista, jotka olisi muistettava ja asioita alkaa kirjaamaan lapuille mutta lappuja ei muista lukea.  Kun stressistä tulee jatkuvaa, se kuormittaa elimistöämme ja lopulta johtaa ylikuormitustilaan, jos ei stressiä saa kitkettyä ajoissa.  Näin kävi minulle.

    Oma tarina

    Minun kuten monen muunkin työ on hektistä ja muutoksen tuulet puhaltavat lähes viikoittain.  Syksyllä 2019 isoja muutoksia tuli useita kuten uudet esimiehet ja uudet tiimijaot.  Nämä yksinään jo stressasivat mutta sen lisäksi tuli paljon kaikkea pientä.  Muutokset eivät jääneet kuitenkaan vuoteen 2019 vaan seurasivat mukana vuodelle 2020. Aloitin osaamisen laajentamisen alkuvuodesta innokkaana muutamien muiden kollegoiden kanssa ja nopeasti kävi ilmi, ettei tätä ”projektia” ollut esimiesten toimesta mietitty yhtään vaan lähinnä he sanoivat palavereissa, että ”katsotaan miten tämä tästä lähtee rullaamaan ja otetaan sitten koppia, jos tulee ongelmia eteen”.  Fiksu olisi jättänyt leikin heti kesken ja poistunut takavasemmalle, mutta minähän halusin tehdä oman osuuteni ja ylisuorittajana onnistua. Halusin tehdä työni hyvin ja tein kaikkeni, jotta työjononi, joita tuli siis kaksi sen jälkeen, kun aloitin osaamisen laajentamisen.  Työjonojen tekemiseen saatiin joku järki, mutta koska toisen työlajin työt olivat useimmiten kiireellisimpiä, niin päivät menivät niiden tekemiseen eikä aikaa jäänyt viikossa enää toisen työjonon purkamiseen. Haasteita tuntui olevan jatkuvasti matkalla mitä enemmän kevättä kohti mentiin. Etätyöhön kokonaan siirryttäessä maaliskuussa avun saaminen perehdyttäjiltä vaikeampiin tapauksiin oli kiven alla ja niiden tapausten tekoon joutui käyttämään rutkasti enemmän aikaa.  Toinen työlaji toi työpäiviin lisää negatiivisuutta, koska kukapa haluaisi kuulla, ettei jotain vahinkoa korvata.  Lopulta olin niin väsynyt, että minusta tuntui kuin tuottaisin kahdeksan tuntia päivässä pettymyksiä. Kirjoitin työpäivät kielteisiä päätöksiä ja soitin niistä asiakkaille. Jotkut ottivat asian vastaan paremmin kuin toiset.  Mitä useammin tämä toistui päivässä, sitä uupuneemmaksi olotilani kävi. Välillä tuntui kuin ei saisi enää happea ja rintaa puristi.  Tuntui kamalalta ottaa asiakkaiden puheluita vastaan ja yhtä kamalalta tuntui soittaa asiakkaille. Puhelimesta tuli itselle riippakivi, jota kantoi mukana kaikki työpäivät.  

    Otin asiakkaiden kiukut itseeni ja tunsin itseni todella huonoksi ihmiseksi.  Kun tähän kaikkeen vielä lisättiin korona, niin olin valmis heittämään hanskat tiskiin. Alkuun kun koronaan liittyviä viestejä tuli töissä jokaisesta kanavasta ja Wilma-viestejä paukkusi useasti päivässä, aivokapasiteettini ei pystynyt sisäistämään mitään.  Tunnuin uppoavani yhä syvemmälle viestitulvaan. Lasten jäädessä lopulta kotiin ja esikoisen etäkoulun myötä alkoi arki saamaan täysin uuden merkityksen.  Samalla kun yritin mieheni kanssa tehdä töitä, niin piti viihdyttää eskarilaista ja auttaa kakkosluokkalaista esikoista läksyissä. Tuntui kuin olisin ollut mustekala, joka jokaisella lonkerollaan yrittää saada jotain aikaiseksi.  Tunsin itseni niin huonoksi äidiksi, koska en vain pystynyt olemaan avuksi. Hädin tuskin pystyin keskittymään työhöni, saati auttaa kotiläksyissä tai keksiä nuoremmalle tekemistä.

    Kesäkuun alussa romahdin täysin ja siitä alkoi uuden elämän alku. Jäin sairaslomalle ja sain vaan olla. Työterveyshuollon henkilökunta muistutti minua jatkuvasti suorittamisen tarpeettomuudesta. Lasten koulu oli ohi tältä keväältä ja pystyin tyhjentämään muistini kokonaan.  Nyt oli aika hoitaa itsensä kuntoon.

    Työnantajalla ja esimiehelläkin on vastuu työntekijän voinnista

    Kirjassa on paljon todella hyviä pointteja työntekijöiden uupumisesta ja mitkä asiat voivat vaikuttaa työuupumiseen. Lukiessani kirjaa lähinnä nyökyttelin ja sanoin varmaan kymmeniä kertoja ääneen ”just näin”.  Oli huojentavaa lukea tämä kirja, sillä sen myötä itselle tuli olo, että en ole vain kuvitellut asioita vaan oikeasti moni muukin uupuu töissä samanlaisista asioista. Olemme kaikki yksilöitä ja kuormittavat asiat vaihtelevat henkilöittäin, mutta kuten kirjassa todetaan, niin töissä kukaan ei ole yksin vastuussa jaksamisestaan eikä uupumisesta varsinkaan, jos heillä on työnantaja ja esimies.  Näiltä osin raamit tulevat työturvallisuuslaista. Olisi mielenkiintoista tietää kuinka monen esimies on tietoinen työturvallisuuslain pykälistä ja sen sisällöstä. Itse en ole kuuna päivänä kuullut yhdessäkään työpaikassa työturvallisuuslaista. Minun oli tärkeää saada kuulla, että kukaan ei ole töissä yksin vastuussaan jaksamisestaan. Voimme itse vaikuttaa paljon, miten työmme teemme mutta vastuuta työntekijän jaksamisesta on myös työnantajalla.  Aina ei ole helppoa puhua ongelmistaan ja siksi uupuminenkin voi tulla yllätyksenä esimiehelle. Jos osaa lukea hyvin työntekijää, niin varmaan jotain merkkejä uupumisesta tulee esille mutta esimerkiksi nyt kaikkien ollessa keväällä etänä, ei toisia nähty kasvokkain. Ymmärrän sen, että vastuu omasta jaksamisesta oli tässä kohtaa aika pitkälti itselläni mutta, kun on tottunut sinnittelemään ja en ehkä halunnut itsellenikään myöntää, että saatoin olla avun tarpeessa. Siinä kohtaa ei enää keskustelut ja työn tuunaamiset olisivat auttaneet, vaan kaikkein eniten auttoi irti päästäminen hetkeksi.  Vasta kun sain omat ajatukset kokoon, pystyin miettimään töihin paluuta.  Minun oli hyvin vaikeaa miettiä miten saada työstäni vähemmän kuormittava, koska kuormittavat tekijät olivat työssäni avainasemassa.  Puhelimesta oli tullut minulle se isoin kynnyskysymys. Olisin kaikkein mieluiten tehnyt työtä, jossa ei ole asiakaspalvelua puhelimitse mutta sellaista ei nykyisessä tiimissä ollut mahdollista tehdä. Sen verran sain töihin palatessa armoa, että sain olla ensimmäiset kaksi viikkoa pois puhelimesta ja pikkuhiljaa totutella puhelimessa oloon.  Tammikuussa aloittamani toisen työlajin teon jätin kokonaan pois. Katsotaan jos jossakin kohtaa alan taas tekemään sitä.  Nämä muutokset sai jo oloni helpottumaan. Osasairauspäivärahalla palaaminen töihin oli helpottavaa. Ei tarvinnut heti lähteä tekemään täyttä työviikkoa. Aloitin tekemään 50 %:sti töitä ja myöhemmin tuo korotettiin 60 %:n.  Olen todella onnellinen, että esimieheni suostui muutoksiin, joiden vuoksi töihin palaaminen oli helpompaa. Ei ylikuormittumiseen ja uupumukseen johtaneet tekijät näillä muutoksilla täysin hävinneet. Minusta tuntuu, kun näitä uupumukseen johtaneita tekijöitä olisi säkillinen ja kun yhden saan hoidettu, niin jo seuraava ongelma vaanii säkissä.

    Kirjassa on oma lukunsa siitä, kuinka terve ihminen väsyy, kun kuormitus ylittää voimat.  Olen pitänyt itseäni hyvänä työntekijänä, koska olen järjestelmällinen, ahkera, tavoitteellinen ja haluan tunnollisesti tehdä työni hyvin. Nämä ovat esimerkillisiä persoonallisuustekijöitä, joilla voisi myös kuvailla ihanteellista työntekijää, jotka saavat työt tulee tehdyksi ja työn jälki on laadukasta.  On kuitenkin ristiriitaista sekä epäoikeudenmukaista, että näistä ominaisuuksista syyllistetään uupuneita.  Olen saanut kuulla, miten ystävälle hänen esimiehensä sanoi kuormittumisen johtuvan ystävän luonteesta ja halusta tehdä asiat täydellisesti.  Perfektionismi oli siis esimiehen mielestä syypää väsymiseen.  Kun luin tätä kirjaa, otin kuvan ystävälle sivusta 33. Sivulla kerrotaan, ettei työuupumusta todellisuudessa voi koskaan selittää vain yksilön luonteenpiirteillä ja taipumuksilla eikä sitä voi kuitata myöskään pelkällä haastavalla elämäntilanteella.  Työuupumuksessa, kun on kyse työstä.  

    Pelko nousee pintaan

    Olen samaa mieltä kirjassa olevan otsikon kanssa, että työuupumus on kohtuuton hinta työstä.  Onko työ, joka aiheuttaa uupumista nautinnollista? Onko järkeä tehdä työtä, joka ottaa enemmän kuin antaa?  Näitä kysymyksiä pohdin sairaslomalla ollessa.  Työuupumus, kun ei loppujen lopuksi vaikuta vain työntekoon vaan se vaikuttaa koko elämään.  Olin kärsinyt oudoista peloista koko kevään tajuamatta yhtään, että uupumus olisi syypäänä niihin.  En uskaltanut mennä metsään juoksemaan, vaikka se oli pitkään ollut harrastukseni.  Metsätielle mennessä jo aloin vilkuilemaan ympärilleni ja ahdistus kasvoi sisälläni. Tunne oli epämiellyttävä enkä osaa selittää mikä minua siellä pelotti.  Samanlaista pelkoa ja ahdistusta koin autolla ajaessa ja yksin kauppaan mennessäni.  Koin muut autoilijat riskeinä. Pelkäsin niiden osuvan minuun ja jotain pahaa sattuvan. Jokainen oudosti ajava kuski sai minut ahdistumaan kovin ja halusin vain takaisin kotiin.  Kaupassa en enää osannutkaan tehdä valintoja. Oli ahdistavaa olla yksin kaupassa.  Nämä eivät liittyneet mitenkään työhöni mutta nousivat työuupumuksen seurauksena pintaan.   

    Työtä tehdessäni koin pelkoa, että en osaa tehdä oikeanlaisia ratkaisuja tai perustella ratkaisujani tarpeeksi hyvin. Ne ovat kuitenkin iso osa työtäni ja jos ydintyöni yksikin osa-alue pelottaa, olen pulassa. Työnteon on soljuttava osa-alueiden välillä sujuvasti tai muuten työnteko takkuilee tietyn prosessin kohdalla jatkuvasti.

    Viisi kuukautta ehti mennä ennen kuin tunsin pelkojen väistyvän.

    Kun väsymys on loputonta

    Viime vuosien lomat on mennyt stressatessa, miten ihan kohta loma loppuu enkä saanutkaan mitään järkevää tehtyä.  Lomat eivät ole nollanneet stressiäni, vaikka ne ovat olleet koko vuoden kaikkein odotetuimpia juttuja.  Perjantaita odotti kuin kuuta nousevaa. Olisi ihanaa saada maata sohvalla ja katsoa telkkaria.  Todellisuudessa viikonloput olivat kaikkea muuta kuin nautinnollisia. En nimittäin päässyt irti työviikon aikana kertyneestä ärtymyksestä ja purin sitä perheeseeni. Olin viikonloput kiukkuinen ja pettynyt itseeni, että en pysty olemaan normaali. Tiesin ettei se ole normaalia käytöstä mutta minulla ei ollut keinoa päästä siitä irti.  Väsymys, joka ei lepäämällä mene ohi ja jatkuva ärtymys, oli ensimmäisiä merkkejä minulle, joista tiesin, ettei kaikki ole hyvin.  En enää jaksanut innostua asioista ja koin kaiken kauheana taakkana, joka täytyy suorittaa. Vastoinkäymiset, niin pienet kuin isotkin sai minut kyyneliin.  Olen aina nukkunut hyvin eikä minulla ole ollut univaikeuksia mutta kun aloin heräillä useasti yössä tiesin jonkin olevan vinossa. Ei ole minun tapaistani heräillä yöllä ja valvoa.

    Väsymystä valittaessa se pistetään milloin minkäkin asian syyksi. Ensimmäisenä ei tule minulle ainakaan mieleen, että se johtuisi työstä, koska en ole kokenut työtäni niin kuormittavana. Todellisuudessa työni on hyvin kuormittavaa, koska työ keskeytyy jatkuvasti, siinä käsitellään valtavaa tietomäärää, tekemisessä on koko ajan kiire ja työ ei jakaudu tasaisesti työntekijöiden kesken.  Olen syyttänyt väsymyksestäni huonosti toimivaa kilpirauhastani tai alhaisia rauta-arvoja.  Tajusin olevani väsynyt, todella väsynyt, kun hermot olivat jatkuvasti kireät ja kaikki asiat itkettivät. Väsytti niin, että sattui ja tuntui pahalta. Sain kuitenkin pidettyä itsestäni ja perheestäni huolta enkä näin ollen jäänyt sänkyyn makaamaan, vaikka joskus se olisi tuntunut hyvältä idealta.  Tiesin, että se ei ole oikea ratkaisu vaan on parempi pysyä liikkeessä.

    Esimiehen tehtävä on pitää huolta, ettei työntekijöiden työmäärät käy liian suuriksi ja seurata työn kuormittavuutta. Kun esimiehenä on henkilö, joka ei ole koskaan tehnyt kyseistä työtä, on hänen vaikea sanoa työn kuormittavuudesta yhtään mitään. Kaikki ajatukset työstä hän saa tällöin työntekijöiltään ja haastattelemalla saa monenlaisia vastauksia työn kuormittavuudesta.  Tiedän itse, että esimiehelle tai kenellekään läheisistä ei ole helppoa mennä sanomaan olevansa uupunut.  Pitkään itsekin sanoin esimiehelle, että voin hyvin ja työt sujuvat, vaikka jotkin asiat stressaavat. Ulospäin minusta ei näkynyt merkkejä väsymyksestä.  Käytöksestäni olisi ollut helpompi lukea ärtyneisyyden ja kireyden perusteella jonkin olevan huonosti. Esimies, joka minulla oli ollut vasta alle vuoden ei tuntenut minua kuitenkaan niin hyvin, että olisi sen perusteella osannut epäillä mitään.  Hänelle työuupumukseni tuli yllätyksenä.  Keskusteluistamme tuli tunne, että hän ei oikein ymmärtänyt edes töihin palatessani, että ongelma on nimenomaan työssä. 

    En tiedä tiedostetaanko tiimissämme esiintyvät kuormittavuustekijät vai lakaistaanko ongelmat vai maton alle.  Useamman henkilön ollessa sairaslomalla työuupumuksen vuoksi, luulisi herättävän esimiehet, HR:n sekä ylemmän johdon henkilöt. 

    Esimiehet eivät tiedä miten toimia työntekijöiden kohdatessa työuupumuksen

    Olen käynyt mielenkiintoisia keskusteluja esimieheni kanssa uupumuksestani ja uskon meidän molempien oppineen tästä kokemuksesta. Taisin olla hänen ensimmäinen uupunut työntekijänsä, koska kaikki oli hänelle uutta ja ymmärrän, että silloin ei ehkä osaa lukea merkkejä uupumisesta.  Nyt hänelle on kuitenkin annettu tarjottimella merkit, joita seurata muissa työntekijöissä mutta siltikään ne ei herätä hänessä huolta.  

    Työsuojeluviranomaisen valvontahavainto vuodelta 2018 kertoo, että työssä kuormittumiseen ei työpaikoilla osata puuttua työturvallisuuden edellyttämällä tavalla.  Kolme yleisintä puutetta on, että työnantaja tai esimies ei toimi ajoissa, jos työntekijä on kuormittunut. Työnantaja ei tiedä tai tunne velvollisuutta toimia, jos vaan yksi työyhteisön työntekijä on uupunut. Työntekijällä on epäselvyyttä siitä, miten ilmoittaa uupumuksesta esimiehelle.

    Kuten kerroin aiemmin jo tässä postauksessa, niin esimiehelle työuupumuksesta kertominen ei ollut helppoa mutta ei myöskään pahinta. Pahinta oli nimittäin ottaa se ensimmäinen askel ja olla yhteydessä työterveyteen. Mietin vielä kesäkuun alussa aamulla istuessani työterveyshuollon aulassa odottamassa pääsyä lääkärille, että olenko oikeasti lääkärin tarpeessa vai kuvittelenko vain olotilani huonommaksi kuin se todellisuudessa on. Kun olin saanut purettua olotilaani lääkärille (joka ei tuntunut ottavan minua edes kovin tosissaan), tuntui, että mikään ei enää pysäytä minua tällä matkalla.

    En pysty ottamaan kantaa siihen olisiko ollut helpompaa puhua väsymisestä jo aiemmin, jos esimies olisi tutumpi. Omalla tavallani kai yritin tuoda sitä esille esimiehelleni sähköposteissa ja keskusteluissa, mutta tuntematta toisiamme kovinkaan hyvin, ei vinkkini tainneet mennä perille. Toivon, että jokaisella olisi uskallusta kertoa asioista esimiehelle ennen totaalista romahdusta. Näin työssä voitaisiin tehdä asialle jotain jo ennen sairaslomalle joutumista. Myönnän, että neuvoja on helpompi antaa kuin toteuttaa niitä itse. Kerran koettuani tämän, uskon, että jos oireilua vielä tulee myöhemmin niin olen valppaampana ja kerron huolista esimiehelle. Kenellekään ei soisi uupumista, ainakaan työn vuoksi mutta jos tästä episodista jotain hyvää haluaa miettiä niin uskon, että esimieheni osaa etsiä väsymisen merkkejä jatkossa paremmin. Olemme tästä keskustelleet jonkin verran ja toivon, että hän on oppinut tästä kuten minäkin.

    Suosittelen kirjaa luettavaksi niin työntekijöille kuin työnantajille, sillä se on hyvä tietopaketti työn psykososiaalisesta kuormittumisesta, työsuojelusta ja sen toiminnasta. Aihe voi kuulostaa tylsältä niille, jotka eivät kärsi uupumuksesta mutta neuvoisin heitäkin lukemaan kirjan itsensä kehittämisen mielessä. Psykososiaalinen kuormitus nimittäin koskee kaikkia, sillä toimimme jokainen jonkinlaisessa psykososiaalisessa ympäristössä. Nykyään puhutaan paljon enemmän ennaltaehkäisystä ja siihen tämä kirja on hyvä. On hyvä tiedostaa asioita, jotka voivat altistaa kuormituksen kasvavan liian suureksi ja johtavan lopulta uupumukseen. Tällöin esimiehen kanssa voi ottaa puheeksi työn kuormittavat tekijät ja tehdä niihin muutoksia, jos se on tarpeen.

    Oman kokemuksen myötä haluankin muistuttaa kaikkia, että pitäkää huolta itsestänne. Työn takia ei kannata menettää yöunia eikä varsinkaan terveyttä.