• Minäkö ujo?

    *Postaus sisältää affiliate-linkkejä*

    Olen mieltänyt itseni aina kiltiksi mutta on ollut vaikea määrittää mitä kiltteys minussa edustaa. Niin aloin miettiä, että olen myös introvertti, sillä viihdyn omissa oloissa. Luettuani Liisa Keltikangas- Järvisen kirjan Ujot ja introvertit päädyin siihen, että olen ujo. Ujous on varmasti ollut läsnä minussa jo ala-asteelta lähtien. En ole koskaan ollut se joka on kaveriporukan kovaäänisin tai heittäisi villejä ehdotuksia esille. Olen tarkkailija.

    Olen pitänyt ujoutta sellaisena lapsen piirteenä. Sellaisena joka ei kasva mukana aikuisuuteen, vaan häviää matkan varrella. Kuinka hassulta tuokin ajatus kuulostaa, kun sen kirjoitti ylös? Mihin ujous häviäisi ihmisestä? Varmasti on mahdollista opetella pois ujoudesta kuten monesta muustakin piirteestä mutta jos ei ole tiedostanutkaan olevansa ujo, niin vaikeaa sellaisen eteen on ollut mitään tehdä.

    Kirjaa eteenpäin lukiessa alleviivasin koko ajan jotain tärkeää. Tuntui, että kirja herätti minussa jatkuvasti tuntemuksia. Tunsin tutustuvani itseeni lukiessani kirjaa. Totesin jatkuvasti, että tuollainenkin minä olen ja hienoa, että se on tässä nyt mustaa valkoisella kirjoitettuna. Kaikki ei olekaan minun kuvitelmaani, vaan sille kaikelle on selitys. Olen ujo. Tietenkään kaikkea ujoudessa en allekirjoita omalla kohdallani mutta moni tekoni sai vastauksia kirjasta ja olen siitä super onnellinen.

    Olen kokenut viime vuonna suurta painetta olla tietynlainen ja siihen liittyen olenkin kirjoittanut postauksia. Riittämättömyyden tunteesta ja ylisuorittamisesta kerroin jo aiemmin. Oman tarinani työuupumisesta sekä jaksamisesta halusin jakaa, vaikka postauksen julkaiseminen pelotti. Minusta on hyvin ristiriitaista, että nykymaailmassa kannustetaan olemaan oma itsensä ja hoetaan, että on rikkaus, että olemme kaikki erilaisia. Silti tuntuu, että esimerkiksi kaikissa työpaikkailmoituksissa etsitään super innokasta ja hyper sosiaalisesti aktiivista työntekijää, joka on aina äänessä ja heittää jatkuvasti ilmaan hyviä kehitysideoita eli sellaisia mitkä ei ole vastaan nykyistä toimintatapaa. Olen samaa mieltä kirjan kirjoittajan kanssa siitä, että ujot tulevat rekrytoinneissa helposti väärinymmärretyiksi koska ujoutta ei ymmärretä. Ujot voidaan mieltää vaikeasti lähestyttävinä ja epäsosiaalisina vaikka ujo ihminen ei todennäköisesti ole kumpaakaan näistä. Ujo ja introvertti työntekijä on todennäköisesti lojaalimpi työnantajalle ja keskittyy työn tekemiseen, kun taas ekstrovertillä keskittymistä keskeyttävät sosiaaliset kanssakäymiset. Näkisin myös ekstrovertin vaihtamassa työpaikkaa helpommin, koska he kaipaavat enemmän vaihtelua ja haluavat olla jatkuvasti mukana jossain uudessa. Joskus olisi kiva tietää mietitäänkö rekrytointi tilanteessa vain kuinka hyvä tyyppi saadaan tiimiin valitsemalla ekstrovertti eikä sitä, että kuinka pitkäikäisen työntekijän hänestä saa yritykseen. Enkä sano etteikö ole olemassa ekstroverttejä, jotka ovat samassa työpaikassa koko elämänsä mutta voisin väittää, että nämä ovat joka tapauksessa harvassa.

    Sosiaalinen ihminen haluaa viettää aikaa muiden kanssa ja haluaa olla tykätty. Minäkin tykkään viettää aikaa ihmisten kanssa mutta viihdyn hyvin myös yksinäni. Kukapa ei myöskään haluaisi olla pidetty ystävä ja työkaveri? Kirjassa oli kappaleen verran pohdintaa ihmisistä, joilla sosiaalisuus on hyvin korkea. Minä koen tämän kaltaiset ihmiset enemmänkin mielistelijöinä, sillä he tavoittelevat kaikilla toimintatavoillaan hyväksyntää ja kiitosta. He myötäilevät muita, koska pelkäävät menettävänsä suosionsa. Jäin pohtimaan kokeeko esimiehet nämä heitä mielistelevät työntekijät parempina työntekijöinä ja eri mieltä olevat työntekijät koetaan uhkana. Vaaditaan suorasukaisuutta mutta et saisi olla eri mieltä, koska se koetaan negatiivisuutena. Asioista saa sanoa suoraan niin kauan, kun ne myötäävät muiden sanomisia. Sosiaalisuutta on siis monen asteista eikä ole vain yhdenlaisia sosiaalisia ihmisiä.

    Ujouteen liittyy monia ”piirteitä”, joita itse olen huomannut vasta uupumuksen aikana itsessäni.

    Olen aina ollut keskusteluissa se tarkkailija, joka kuuntelee ja vastaa jos jotain kysytään, mutta pysyttelee muuten taka-alalla. Mietin aina tarkkaan sanomisiani ja se onkin yksi ongelmista keskusteluissa tai palavereissa. Mietin niin kovin mitä sanoisin ja millä tavalla, että en välttämättä ehdi sanoa sanottavaani, kun on jo siirrytty toiseen aiheeseen enkä saa sanottua asiaani. Olen kriittinen itseäni kohtaan siitä mitä päästän suustani ja siksi esimerkiksi työhaastattelut ovat minulle kamalia, koska rekrytoijan kysymykset tulevat täytenä yllätyksenä ja vastaukset pitäisi heittää ilmoille sillä sekunnilla. Ahdistun, kun minulla ei ole aikaa miettiä vastausta ja pelkään, että vastaan jotain typerää. Siksi en varmaan loistakaan työhaastatteluissa ja minusta saa täysin urpon kuvan. Jään myös helposti miettimään mitä olen kenenkin kanssa jutellut ja joskus häpeän itseäni siitä, että olen sanonut jonkin asian omasta mielestä hassusti ja mietin mitä muut siitä ajattelivat vaikka totuus on, että kukaan tuskin edes huomasi.

    Tällaista korostunutta tietoisuutta itsestä ja oman käytöksen liiallista tarkkailua kutsutaan ujouden kognitiiviseksi komponentiksi, joka on yksi ujouden olennainen piirre. Ujoilla kyky itsereflektointiin on ylikorostunut. Itsereflektointi on hyvä piirre mutta liiallisena siitä on enemmän haittaa kuin hyötyä. Ujojen kognitiivisia komponentteja ovat myös omien taitojen aliarviointi sekä herkkyys tulkita ympäristön informaatio negatiivisesti, jossa minä olen ihan maisteritasoa. Koen helposti muiden kommentit kritiikkinä itseäni kohtaan. Vaikka toinen ihminen sanoisi asian täysin normaalilla äänensävyllä, niin saatan tulkita sen niin, että otan itseeni siitä. Koen, että minun pitäisi tehdä siis asialle jotain tai yrittää vielä enemmän. Luon siis itselleni älyttömästi paineita ihan turhista asioista, jotka siis tiedostan kerran tässä olen tätä kirjoittamassa. Mielen kanssa joutuu tekemään hieman enemmän töitä, jotta tällaisista ajattelutavoista pääsisi eroon tai edes vähemmälle. Siksi tykkään nähdä ihmiset kasvokkain kun keskustellaan, jotta pystyn tulkitsemaan toisen ilmeitä ja eleitä. Ne ovat minulle tärkeitä siinä kohtaa, kun mietin oliko kommentti tarkoitettu negatiiviseksi vai positiiviseksi.

    Ujouskaan ei ole aina esillä vaan voi olla valikoivaa. Tuttujen ihmisten ympäröimänä ujo voi tuntea olonsa turvalliseksi. Oma ujouteni ainakin häviää tyystin muutaman alkoholiannoksen jälkeen ja minusta voikin saada täysin erilaisen kuvan siitä millainen olen. Yllätys voi olla suuri jos näkee minut seuraavan kerran ilman alkoholin vaikutusta. 😀 Olen kuitenkin se sama Susanna mutta vain hiljaisempi.