• Juoksuvuosi 2020

    Vuosi on outoudestaan huolimatta ollut yksi onnistuneimmista vuosista juoksun parissa. Pelkästään korona ei tehnyt tästä vuodesta ikimuistettavaa vaan myös terveydentilani teki elämästäni erilaisen. Burnout oli tehnyt tuloaan varmaan jo pitkään mutta iski korona keväänä kuin meteoriitti maahan. Juoksu oli pelastukseni, kun tuntui pahalta ja piti saada nollattua ajatukset. Näin ollen tuli juostua koko kevään ja kesän paljon. Kilometrit sinänsä jäivät 1000 kilometrin tietämiin, josta jopa 780 km tuli juostua juoksumatolla. Sikäli onni, että ostimme loppuvuodesta 2019 juoksumaton kotiin, sillä siitä on ollut paljon hyötyä, kun pelkotilat estivät ulkona juoksemisen yksin. Muutamia lenkkejä tuli juostua kavereiden kanssa poluilla ettei täysin tarvinnut elää juoksumaton varassa.

    Sain motivoitua itseäni juoksemaan matolla erilaisia treenejä iFit:in ohjelmilla. IFit on maksullinen mutta itselle se oli sen maksun arvoinen, koska tein lähes kaikki juoksutreenit niiden kanssa. Tein paljon mäki- ja verotreenejä, jotka monena vuotena on jäänyt aika minimiin. Oli hienoa huomata miten pikkuhiljaa jaksoi juosta isommalla nousukulmalla mäkiä. Yksi juoksumattomme parhaista puolista on alamäkeen juoksemisen mahdollisuus. Välillä kun jalat tuntuivat tukkoisilta, niin pystyin kuitenkin tekemään lenkkejä alamäkeä juosten.

    Siirretyt kisat ja osallistumiset

    Olin ilmoittautunut Karhunkierroksen 80 kilometrin matkalle, mutta kisa siirtyi ensi vuoteen vallitsevan koronatilanteen vuoksi. Se olikin ainoa kisa, johon olin ilmoittautunut. Muuten oli tarkoitus mennä fiilispohjalla.

    Koska kuitenkin teki mieli osallistua johonkin kisaan, niin osallistuin muutamaan virtuaalikisaan. Ensimmäinen kisa oli Ultra race romania lockdown, joka oli kuuden päivän etappikisa ja tarkoitus oli juosta 70 kilometriä. Tästä juoksumotivaatio oikeastaan nosti kunnolla päätään. Tuntui hyvältä, kun oli saanut kisan päätökseen ja huomasin, että selviydyin siitä loppujen lopuksi ihan hyvin.

    Heinäkuussa osallistuin saman porukan järjestämään URR (Ultra race romania-virtuaalikisaan), joka järjestettiin ajalla 25.7-18.8. Tuon aikana piti juosta 250 km. Tämän kisana innostuin juoksemisesta entistä enemmän. Kunto nousi hyvin, kun joka päivä 20 päivän ajan juoksi matolla. Joinain päivin oli sisällä todella kuuma juosta mutta ai, että miten ihana juoksumaton tuuletin oli silloin. Kisan jälkeen tuntui oudolta olla juoksematta, joten juoksumatolle tuli mentyä lähes päivittäin sen jälkeenkin.

    Burnout painoi myös koko kesän päällä ja sen vuoksi en saanut tehdä kovia treenejä, joten juoksin sellaisilla vauhdeilla, jotka tuntuivat hyviltä. Oli pakko kuunnella kroppaa vaikka välillä mieli olisi tarvinnut enemmän liikuntaa mutta parantumisen vuoksi oli hidastettua tahtia aika ajoin. Syyskuussa palasin kolmen kuukauden sairasloman jälkeen töihin mutta sain pidettyä juoksun mukana. Vasta ihan loppu vuotta kohden juoksu on vähentynyt, koska aloin käymään ahkerammin salilla, kunnes nyt taas salijäsenyys on tauolla kuukauden verran. Ensi vuoden juoksusuunnitelmat ovat nimittäin sen verran pelottavat, että vaatii paljon treeniä ja suunnitelmallisuutta.

  • Nuts Karhunkierros 83 km

    Olipahan reissu.

    En ollut pystynyt kunnolla syömään pari päivää ennen kisaa mutta olin laittanut sen kisa jännityksen piikkiin. Kisa aamuna en saanut kuin kahvin ja pari lasia omenamehua alas.  Mitään ei tehnyt mieli ja kaikki kuvotti. Vasta jälkeen päin mietittynä olisi pitänyt hälytyskellot soida kun ei yleensä hyvällä ruokahalulla varustettuna pystynyt syömään.

    Aamukisoissa kamalinta on herääminen. Kello soi 4.10 sillä Royal Ruka hotellissa jossa majoituimme aamiainen oli tarjolla klo 4.30 alkaen. Näin aikaiset aamut ei ole todellakaan mun juttu vaikka aamuvirkku olenkin mutta rajansa kaikella. 😂 Bussi Hautajärvelle lähti Rukalta 5.45, joten senkin takia oli pakko olla ajoissa liikkeellä. Tällaisina hetkinä sitä kiittää, että jaksoi illalla laittaa kaikki vaatteet ja varusteet valmiiksi, jolloin aamuun jää vain pukeminen.

    Lähdössä ei kauan onneksi tarvinnut odotella sillä siellä oli kylmä. Keli oli viileä ja vettä tihkutti.  Olin ottanut kuorihousut ja kuoritakin päälle joilla sai pidettyä jonkin verran lämpöä yllä. Jätin nämä pussukkaan joka kuskattiin maaliin odottamaan, jotta saan ne sitten takaisin päälle maalialueella.

    Matkaan

    Lähdimme juoksemaan itselle sopivaan tahtiin ja kiireisemmät juoksijat menivät ohi jotka olivat jääneet jonossa liian taakse. Onneksi ohituspaikkoja löytyy hyvin joten kenenkään niskaan ei tarvitse jäädä hönkäilemään.  Hetkellinen outo momenttikin koettiin kun kuului yllättäen outo ääni, ihan niin kuin karhu olisi ärjynyt tai miksi sitä niiden ääntelyä sanoisi. Sellainen pitkä karjahdus se oli joka näin jälkeenpäin YouTube videosta kuulosti täysin karhulta. Sillä hetkellä se sai vipinää kinttuihin hieman lisää mutta ei pelottanut. Ensimmäiset 15 km juostiin yhdessä mieheni kanssa mutta sitten menoni alkoi olla hänelle liian hidasta.  Jatkoin matkaa itsekseni ja nautin matkasta.

    Olin ottanut energiaa 30 minuutin välein eikä niiden kanssa ollut mitään ongelmaa. Siinä 17 kilometrin kohdalla alkoi pohjekrampit, jotka ei tahtoneet millään hellittää. Jokaisella askeleella tuli viiltävä kipu pohkeeseen. Otin suolaa ja jonkun ajan päästä myös suolatabletin. Krampit hävisi näillä mutta sitten alkoi kuvotus. Koitin juoda mustikkakeittoa ja miettiä, että kymppi enää huoltoon, jossa voin keskeyttää. En saanut mitään syötyä enkä juotua ja alkoi tulla kylmä. Vedin takin uudelleen päälle ja hanskat käteen. Ei muuta kuin kovalla tahdonvoimalla huoltoon.

    Ensimmäinen huolto 27,4 km

    Ensimmäiseen huoltoon tullessa olin täysin varma, että reissu päättyy tähän.  Ekaan pätkään oli kulunut 4 h 15 min. Otin dropbagin mutta en tiennyt mitä sieltä ottaisin kun mitään ei mene alas. Otin kuulokkeet korville ja täytin pullot. Näin siellä tutun joka kysyi miten menee ja kerroin, että aion keskeyttää. Hän kysyi ongelmista ja sanoin, että nyt on ihan hyvä olo. Hän tokaisi, että ehdottomasti sitten vaan jatkat seuraavaan huoltoon. Nappasin huollosta vielä suklaata ja lähdin kävelemään.

    Pari kilsaa meni hyvin mutta sitten kuvotus tuli takaisin. Ajattelin, että se menisi ehkä jossain vaiheessa ohi mutta kuinka väärässä olinkaan.

    Siinä kohtaa kun mietit, että et pysty juoksemaan ja matkaa on vielä 28 jäljellä niin olisi tehnyt mieli heittää hanskat tiskiin. Siinä kun matkalla makasi nainen kahden lämpö peiton alla ja vastaan tuli mies verta valuvana kasvoista, niin tajusin, että mulla on kaikki  hyvin vaikka olikin pahaolo. Tein itseni kanssa diilin, että juoksen alamäet ja muuten voin kävellä. Ehtisin kyllä niin seuraavaan huoltoon jonne takuu varmasti lopetan. Amorphiksen soidessa korvissa matka taittui ihan hyvin. Muutamia pätkiä juoksin mutta samantien alkoi puskea ylös joten ei muuta kuin reippaasti kävellen eteenpäin. Join vettä ja koitin aina välillä syödä jotain pientä mutta en saanut mitään alas. Ensimmäisen kymppi meni ihan hyvin mutta jäljellä oli vielä 20 km. Porukkaa meni ohi ja välillä taas itse pääsin jonkun ohi mutta hidasta oli meno.

    Jatkuva vesisade verotti fiilistä jonkun verran ja kävellässä tuli kylmä joten pakon sanelemana oli välillä otettava juoksu pätkiä. Jalkoihin alkoi sattua mitä pidemmälle pääsin. Oikean jalan akilles kiukutteli ja alaspäin meno oli ihan yhtä tuskaa. Näin kariutui tekemäni sopimus itseni kanssa alamäkijuoksuista.

    Kerrankin olisi ollut aikaa ottaa kuvia mutta sateen takia kännykkää ei tullut otettua esille. Litimärkien hanskojen repiminen käsistä oli kanssa oma työnsä kun sormet oli turvonneet.

    Kilometrien karttuessa alkoi Juuman huolto lähestyä tai näin odotin mutta kyllä se oli pitkälle saatu. Aina vaan uusi mäki ja vieläkään ei näkynyt huoltoa. Alkoi epäusko iskeä. Siinä kohtaa kun huolto näkyi niin olisi jopa tehnyt mieli juosta mutta jalat oli niin vetelät ettei niillä juostu.

    Toinen huolto 57 km

    Huoltoon tullessa totesin tutuille kasvoille, että keskeytän. Hämmästynyt talkoilija ihmetteli miksi en jatka johon totesin vain, että en jaksa enää kuvotuksen kanssa lähteä. 6 minuuttia olisi ollut aikaa lähteä jatkamaan matkaa mutta ei käynyt edes mielessä. Matkan pahimmat mäet olisivat edessä enkä olisi selvinnyt niistä vähillä energioilla. Paras päätös oli näin ollen jättää matka kesken.

    Siinä bussia odotellessa sain pari palaa suklaata ja sipsiä syötyä. Raatobussin kyyti oli sillä hetkellä just parasta. Torkahtelin matkalla Rukalle ja huomasin olevani ihan kuitti.  Rukalle päästyäni söin vähän lämmintä kanakeittoa mutta ei uponnut sekään.  Hain dropbagin ja lähdin sateessa tallustamaan hotellille jännityksen vallatessa fiilistä. Miehelläni oli hotellin avain ja hänhän oli vasta matkalla maaliin. En tiennyt yhtään oliko respa jo mennyt kiinni ja olisiko minulla mahdollisuutta päästä lämpimään suihkuun ja hetkeksi nukkumaan. Tärisin kylmästä ja 2 kilometriä hotellille sateessa tuntui kestävän ikuisuuden. Onneksi paikan  päällä oli vielä respan henkilö ja sain avaimen. Märkien vaatteiden pois päältä ottaminen oli oma hupinsa. Jalat oli aikamoisessa kohmeessa ja märät trikoot ja sukat oli kuin liimautuneet päälle.  Jalkaterissä olevat vesikellot huusivat armoa kun vedin vaatteita pois. Suihkuun päästessä en jaksanut enää miettiä mitään.  Annoin luvan kanssa itseni viipyä kuumassa suihkussa pitkään.  Siitä suoraan peiton alle täysissä pukeissa koska palelin ihan hulluna. Laitoin miehelle viestiä, että soitat kun tuut maaliin niin tuun autolla hakemaan. En nimittäin epäillyt hetkeäkään etteikö hän pääsisi maaliin asti ellei polvi alkaisi kiusaamaan todenteolla.  Nukahdin ihan  kunnolla ja säpsähdin puhelimen soidessa. Mies oli maalissa ja sai tulla hakemaan.  Hampaat kalisten puin lisää vaatteita päälle ja lähdin autolla kisakeskukselle hakemaan sitkeän sissini hotellille. Niin ylpeä olen mieheni suorituksesta sillä alle 14 tuntiin hän juoksi tuon 86 kilometrin matkan.

    Jälkitunnelmat

    Vatsavaivat on siitä huonoja ettei niitä voi ennustaa. Monia muita juttuja pystyy harjoittelemaan mutta syömisten kanssa on kaikki aina yhtä isoa arvuuttelua. Nytkin minulla oli kaikkia samoja juttuja mukana kuin aina ennenkin, joten en todellakaan olisi arvannut näin käyvän.

    Jalat sen sijaan kesti yllättävän hyvin vaikkakin olen edelleen ortopedin antamassa juoksukiellossa molempien jalkojen aitiopaineoireyhtymän takia. Ihan en ole tainnut hänen tahtoaan noudattaa sillä olen juossut joka viikko jossain päin Suomea. Noh mutta ajatuksissa oli, että selvitän tämän kisan vielä alta ja sitten  jään ansaitulle tauolle lepuuttamaan hetkeksi jalkaa.  Palatakseni jalkaan niin vasta aika myöhään alkoi oikean jalan akilleen seutu aristaa varsinkin alamäissä. En uskaltanut kunnolla astua alaspäin mennessä sillä pelkäsin, että sieltä vielä repeää kunnolla joku.  Eniten yllätti reisien kunto. Pallas 55 km vuonna 2017 söi mun reisistä voimat aivan täysin ja jouduin kävelemään loput 15 km maaliin. Nyt ei reisien kanssa ollut ongelmaa ja ylämäet tuntuivat pahalta lähinnä kuvotuksen takia.  Jotain on ollut hyötyä siitä, että on salilla tullut käytyä.

    Kävellessä ei kuitenkaan kropassa tuntunut pahalta kuin vatsassa ja vasemmassa hauiksessa. En tiedä miten olin sitä pitänyt mutta se alkoi matkan edetessä vain särkeä. Saman käden sormet turpoivat niin, että käsi ei mennyt enää nyrkkiin.  Hyvin hehkeä olohan siinä tulee. 😀

    Sinällään mua ei harmita, että näin kävi mutta se harmittaa, että en päässyt kokemaan ne pahamaineiset mäet joita olin odottanut. Siksi olenkin päättänyt, että seuraavaksi kun suuntaan Karhunkierrokselle niin menen juoksemaan 34 km:n matkan jotta pääsen nauttimaan pelkästään mäkien hurmoksesta.