Kun et saa juosta mutta haluat

08 marraskuuta




Juoksu kohti tuntematonta.

Jännittää ihan hirveästi. Lähiviikkoina aukeaa polkujuoksukisojen ilmoittautumiset tai ainakin osaan niistä ja haluaisin niin pistää arpaa vetämään mutta oma kunto mietityttää. Nimittäin tilanne näyttää  edelleen huonolta ja positiivisesta asenteesta huolimatta alan vaipua syvemmälle mutaan. Sosiaalinen mediani täyttyy kaikkien ihanista juoksukuvista jollaisia itsekin haluaisin olla jakamassa mutta en voi. Mieheni on käynyt lenkkeilemässä ja kateellisena katson hänen innostusta lenkiltä tullessaan. Minäkin haluan. Olen vähän niin kuin alkupisteessä. Ollaan tilanteessa, jossa olimme vuonna 2014 kun mieheni treenasi Tukholman maratonia varten kahden kaverinsa kanssa ja olin niin kateellinen siitä, että joku jaksaa juosta niin pitkiä matkoja. Itse olin jumppapirkko ja sain endorfiiniryöpytykset kahden jumpan jälkeen. Olin 2013 marraskuussa synnyttänyt kuopuksen ja minulla oli suuri halu saada kroppa taas kuntoon.  Uskaltauduin lenkille ja olin päättänyt, että menen niin hitaasti kuin pystyn mutta en vaihda kävelyksi. Hölkkäsin hieman vajaa 4 kilometriä ja sitä tunnetta ei voi edes sanoinkuvat kuinka innoissani olin. MINÄ TEIN SEN! Hölkkäsin pidemmän matkan kuin olin koskaan aiemmin hölkännyt. Olin aina inhonnut juoksua ja kaikkeen siihen liittyvää. 

Siitä se sitten lähti. Innostukseni juoksuun on kasvanut vuosi vuodelta ja viime vuosina juoksusta on tullut itselle hyvin tärkeää. Se on tapa purkaa mieltä, saada hyvää mieltä ja mikä kaikkein parasta niin saada olla luonnonrauhassa. Juokseminen poluilla metsän keskellä on ihanaa. Jos et ole vielä kokeillut niin suosittelen. 


Pelko omasta kunnosta nousee pintaan mitä pidemmälle telakalla olo kestää. Tänään on seitsemän viikkoa siitä kuin nousin sängystä hermosärkyisen käden kanssa. En uskonut sen olevan mitään vakavaa, joten odottelin muutaman päivän kotona sinnitellen särkylääkkeiden ja lihasrelaksanttien kanssa. Olo oli kamala ja kipu paljon rajumpaa mitä olin odottanut sen olevan. En tahtonut pärjätä kipujen kanssa, joten oli aika mennä lääkärille ensimmäisen kerran. Sen jälkeen olen käynyt lähes kahden viikon välein lääkärissä ja tullut sieltä ulos uuden sairaslomatodistuksen kanssa. Aika on tässä se joka merkitsee. Aika jota minulla ei nyt olisi yhtään annettavana koska kisakausi häämöttää.  Helmikuussa olisi maratooni juostavana mutta saatan saada kieltävän vastauksen lääkäriltä osallistumiseen. Miltä se sitten tuntuu? Ihan surkealta koska minulla olisi suuria odotuksia tulevasta kisasta. 

"Ehdin juosta myöhemminkin" on lause jonka olen kuullut lääkäriltäni jo useamman kerran. Juoksua harrastava lääkärini tietää tunteeni mutta yrittää hellävaraisesti rohkaista tilanteessa ja antaa minulle toivoa. Jonain päivänä saan taas juosta ja treenata. 


Mielessä hiipii kuitenkin pelko siitä miten paljon uskallan pistää toivoa treeniin etten ole hetken päästä taas samanlaisessa tilanteessa. Neurokirurgin mukaan kyse on geneettisestä ongelmasta. Pelottaa, että alan 35 vuotiaana rapistumaan kasaan vaikka kuntoilen ja pyrin muutenkin pitämään huolta kropasta. Se, että jatkuvasti kamppailen jonkin terveyteen liittyvän ongelman kanssa ottaa päähän. Miksi minun kroppani lahoaa eikä jonkin sohvaperunan? Raudanpuute jonka kanssa kamppailin viime vuonna ja tämän alkuvuoden oli jo hyvässä mallissa ja juoksu alkoi sujumaan mutta pelkään pahoin, että nämä päivittäiset annokset kipulääkkeitä saavat rautavarastot huutamaan apua. Aloitin raudan syömisen uudestaan mutta ei sekään ihmeitä oloon heti tee. Tässä mennään niin sanotusti ojasta allikkoon. Kun saa yhden ongelman selätettyä niin seuraava odottaa jo ovella. Niin saattaa käydä tässäkin. Kun saan pullistuman kaularangasta hävitettyä niin saan taas todennäköisesti  kamppailla raudanpuutteen kanssa. Mutta kuten luonteeseeni kuuluu niin en anna periksi kun kyse on juoksusta ja hyvän olon saavuttamisesta. 

Olen pohtinut, että jos saan luvan vaikka aloittaa tammikuussa treenaamisen niin ehdinkö saada itseni siihen kuntoon, että saan suoritettua Nuts Karhunkierroksen kasikymppisen. Se on haaveeni ja tavoitteeni, jonka haluan saada tehtyä. Ehkä haaveeni ei toteudu vuonna 2019 mutta jonain päivänä. Sitten kun olen terve ja saan luvan kanssa juosta poluilla niin paljon kuin haluan. 

Tavoitteita ja haaveita on monenlaisia. Minullakin on niitä paljon ja yksi niistä on Nuts Karhunkierroksen poluille pääseminen. Se voi tuntua jostakin ihmisestä tyhmältä haaveelta mutta minulle se ei ole sitä. Olen kisannut monessa eri paikassa kauniissa kotimaassamme mutta en vielä Karhunkierroksella. Se tekee paikasta merkityksellisen minulle.   

Ehkä nähdään Rukalla, ehkä ei. Se jää nähtäväksi. 


You Might Also Like

0 kommenttia

Like us on Facebook

Subscribe