elämäntavat,  hyvinvointi,  Races,  Sport,  treeni,  urheilu

Nuts Pallas 105 km kisarapsa

Kisa starttasi Pallaksesta kello 24.o0 perjantai ja lauantai vastaisena yönä.

Olimme tulleet kisapaikalle Äkäslompolosta kisabussilla, jossa ehti vielä hetken aikaa istuskelemaan ja syömään ennen lähtöä. Join ennen bussiin menoa Noccon, sillä hieman punteissa tutisutti, että iskeekö väsy jossain vaiheessa matkaa. Verrattuna Karhunkierroksen aamulähtöön, niin nyt pystyin myös syömään ihan kunnolla ennen lähtöä ja vielä kisapaikallakin söin banaanin. Pääsin näin ollen lähtemään matkaan hyvissä energioissa ja fiiliskin oli hyvä. Jostain syystä en jännittänyt kisaa juurikaan yhtään missään vaiheessa.  En tiennyt lähtiessä taivaltamaan elämäni pisintä matkaa, että selviänkö maaliin asti ja saanko hypätä raatobussiin kyytiin. Olin vain päättänyt mennä, niin pitkälle kun jaksan.

Pallas-Rauhala

Tämä pätkä meni kaikkein parhaiten ja todenteolla nautin etenemisestä. Juostiin tasaiset pätkät ja alamäet. Ylämäet mentiin kävellen. Matka olisi niin pitkä ettei kannata kantata heti alkumatkasta.

Alusta asti nautittiin energiaa 30 minuutin välein mutta siitäkin huolimatta 16 kilometrin kohdalla alkoi sama pahoinvointi kuin Karhunkierroksella. Olin katsonut kellosta, että sykkeet pysyivät hyvin alle 170 eli rasituskaan ei pitäisi olla liian kova.

Keli oli todella hieno ja pikku hiljaa kun kroppa lämpeni niin sain alkaa ottaa takkia ja hanskoja pois.  Ei oltu luvattu kovin kylmää yötä mutta lähdössä tuntui viileältä.

Rauhala- Pahtavuoma

Rauhalan huollosta hieman suklaata, suolakurkkuja ja sipsejä suuhun. Suklaan syönti pahoinvointisena ei ollut hyvä idea mutta se oli siinä kohtaa jo myöhäistä kun suklaa olisi vöyryämässä kohti vatsalaukkua.  Kivasti se kyllä muistutteli vähän väliä olemassa olostaan.  Rauhalasta lähdettiin asfaltille ja ihan vain muutamia kertoja mietin, että eikö tässäkään kohtaa muka löytynyt polkua jossa juosta. Asfalttiosuus meinaan tuntui ikuisuudelta vaikka ei todellisuudessa montaa kilometriä ollut.  Sitten päästiin takaisin metsään joka ei kyllä helpottanut oloa yhtään mutta pystyin sentään juoksemaan vielä tasaisia pätkiä ja alamäkiä.  Jossain 30 kilometrin kohdalla tuli ensimmäisen kerran keskeytys olo ja sanoin miehelle, että nyt on niin pahaolo, että en tiedä pystynkö jatkamaan. Odotin vain huoltoon pääsyä, että voin keskeyttää.

Pahtavuoma- Peurakaltio

Vihdoinkin huolto tuli. Mikä onni, että on mies joka osaa hienosti ylipuhua sinut jatkamaan. Huollossa oli samaan aikaan muutamia 160 kilometrin taivaltajia jotka tunnistin Instagramin perusteella.  Oletin huollossa olevan vessa mutta ei siellä ollutkaan sillä vessa puu wc löytyi lyhyen matkan päästä.  Ällötysvaroitus: Yritin käydä oksentamassa mutta mitään ei tullut.  Toivoin, että oksentaminen olisi helpottanut oloa mutta tyhjästä on paha nyhjästä. Niinpä sitten jatkettiin matkaa kun mies niin kivasti esitti asian, että voidaan mennä rauhassa jos vaan jaksan roikkua perässä. 😀 Miehen ansiosta energiaa upposi pahoinvoinnista huolimatta puolen tunnin välein. Kilometrit kului ja tuli aika kiivetä Äkäskerolle. Otin sauvat käyttöön joka hieman helpotti jyrkän nousun kiipeämistä.

Äkäskeron huipulla oli niin kaunista ja auringon nousu lisäsi astetta lisää tunnelmallisuutta. Jos olisin saanut päättää olisin jäänyt siihen kohtaa juomaan aamukahvit mutta eipä ollut kahvia mukana. Huipulta on tietenkin päästävä myös alas ja päästiin rallattelemaan ihanan pitkää loivaa mäkeä.

Seuraavassa huollossa odottaisi drop bagi ja cocis-pullo jonka olin pakannut sinne mukaan. Sillä ajatuksella, että pääsee juomaan kylmä cocista sain lisää vauhtia.

Peurakaltio- Kotamaja 1

Huoltoon saapuessa mies haki heti drop bagit ja sain haaveilemani cociksen. Pari hörppyä ja sitten ruokaa. Olin laittanut drop bagiin toiset kengät mutta en siinä kohtaa kokenut, että niitä kannattaisi vaihtaa joten jatkoin menoa Salomoneilla. Geelien roskat pois liivin taskuista ja uudet energiat reppuun.

Huollossahan oli tarjolla kunnon buffet. Oli tarjolla pitsaa, nuudeleita (riisiversio ja tavallisia) liha- tai kasvisliemellä, kaurapuuroa, COCISTA ja sitten perus suolakurkut, suklaat ja sipsit. Annoin mahdollisuuden riisinuudeleille ja kasvisliemelle joka yllätti tulisuudella.  Muutaman kauhallisen sain syötyä mutta ei vain ruoka uponnut. Yritin vielä syödä omasta pussista proteiinipatukkaa mutta ei sekään kokonaan alas mennyt. Mies veti pitsaa ja valitti useamman kilometrin verran kuinka täynnä hän on. Oli mun vauhti kuulemma ihan hyvä kun ei hän kovempaa pystyisi pitsa vatsassa edes mennä. Olisi ollut todella hyvää juostavaa baanaa mutta lähinnä ripeästi sauvakävelin. Lyhyitä pätkiä yritin juosta, että eteneminen edes muistuttaisi etenemistä.

Peurakaltiosta olisi vielä 60 kilometriä maaliin. Vielä ei olla edes puolivälissä. Kyllä siinä mietti hienosta kelistä huolimatta, että miksi mä olen täällä?

Kotamaja 1-Kotamaja 2

Kotamajalle päästyämme siellä istuskeli puolalainen juoksija puhuen kännykkäänsä, jonka kanssa olimme juosseet vuoroin edellä, vuoroin takana koko matkan Pallaksesta asti. Hänelle alamäet tuotti hankaluuksia mutta veti ylämäissä aina ohi.

Ensimmäisellä Kotamajalla oli tarjolla vain vettä. Täydennettiin pullot ja lähdettiin kipuamaan kohti Kukastunturia.  Tässä kohtaa varpaat alkoivat muistuttaa olemassa olosta ja tiesin vesikelloja tulleen. Ihan tarkkaa muistikuvaa minulla ei ole siitä, että olinko ensimmäiset kerrat potkinut kiviä jo Äkäskerolla mutta silloin ei vielä tullut tuntemuksia. Kukastunturi saavutettiin nopeasti sauvakävellen. Meidän ohi kiisi ylämäessä sauvakävellen ”intialainen ” ( en ole täysin varman kansalaisuudesta mutta intialaisesta puhuimme koko matkan) jonka kanssa myös olimme tulleet yhtä matkaa suurimman osan matkasta.

Taas kerran oli niin taivaallisen kaunista. Harkitsin jälleen kuvan ottamista mutta en jaksanut kaivaa kännykkää. Seuraavaa kisaa varten pitää hankkia joku näppärä vehje, jolla ottaa nopeasti kuvia ilman, että pitää kaivaa liivin taskusta kännykkää geelisillä sormilla

Nousut ei tuntuneet pahoilta mutta alamäet oli tuusan nuuskana olevien varpaiden takia yhtä helvettiä.  Huipulla huvitti hiihtäjille tarkoitettu merkki, että edessä olisi vaarallinen lasku. Olihan se aikamoinen lasku ja voin kuvitella, että suksilla voisi aiheuttaa hikikarpaloita pipon alle. Hissukseen käyskentelin alas. Helppoa baanaa oli koko matka Kotamaja 2:n mutta näillä varpailla ei enää juostu. Sattui niin paljon kun löi varpaan kiveen, että tähtiä vaan näkyi.

Kotamaja 2 – Ylläsjärvi

Kotajamaja 2:lla täytettiin pullot ja istuin syömään pikku patukan Fazerin sinistä.

Tiesin, että jos selviän järjissäni Ylläsjärvelle, niin pääsisin todennäköisesti maaliin asti. En enää puhunut keskeyttämisestä sen ekan kerran jälkeen kun asian mainitsin miehelleni 30 km:n kohdalla. Hän päättäväisesti jaksoi kannustaa ja piti huolen, että 30 minuutin välein otan energiaa.

Ennen Ylläksen kivikoita huokaisin helpotuksesta kun pääsimme kipuamaan pitkospuita. Varpaat kiittivät.  Kivikon alkaessa potkin taas varpaita kiviin ja voi helvetti kun se sattui. Tässä kohtaa kisaa en pystynyt enää ottamaan yhtään juoksuaskelta. Varpaita piti asetella kenkään jo kävellessä ja kirosin kenkävalintaani todenteolla.  Joka askeleella sattui niin paljon, että olisi tehnyt mieli itkeä.

Minulla ei ole ikinä ennen ollut mitään kivikkoja vastaan mutta täytyy todeta, että tämän kisan myötä en halua vähään aikaan rymytä kivikossa. Myöskään varpaani eivät kestäisi sitä muutamaan kuukauteen. 🙁

Ensimmäistä kertaa matkan aikana jouduimme kiristämään tahtia, että ehtisimme ajoissa Ylläsjärven huoltoon. Mieheni jutteli joidenkin 160 km:n juoksijoiden kanssa, että olisi vielä pari kilsaa huoltoon ja mutta aikaa ei olisi enää kovinkaan paljon. No tieto ei ihan pitänyt paikkaansa sillä olimme Ylläsjärvellä 17.30 paikkeilla eli aikaa cut offiin olisi ollut 1,5 tuntia.

Huoltopöydästä nappasin ihania marmeladikarkkeja. Huippu hyviä ja just täydellisiä siihen kohtaan!  Oli aika lähteä kipuamaan Ylläksen huipulle.

Ylläsjärvi – Kellokas

Kyllä mäet on tehty pitkiksi Lapissa.  Ne tuntuvat loputtomilta. Aina kun luulit olevasi lähelläkään, niin et ollut vielä päässyt alku pidemmälle. Nousu Ylläkselle tuntui lähinnä todella huonolta kisajärjestäjien pilalta, mutta tämä oli vasta alkua johon en ollut edes varautunut. Vihdoinkin alkoi alamäki. Sekin oli pitkä. Ensimmäistä kertaa kisan aikana alkoi vasemmassa polvessa tuntua kipua. Varpaiden takia jouduin kävelemään varovasti mäkeä alas ja se varmasti oli syynä polven oireiluun. Tasaisella polven oireilu jäi pois.

Kellokas – maali

Seuraavaan huoltoon saavuimme yllättävän nopeasti. Koitimme päästä sinne mahdollisimman ripeästi, jotta meille jäisi mahdollisimman paljon aikaa viimeiseen pätkään. Vielä olisi nimittäin Pirunkuru edessä.

Huollossa kävin vessassa ja täytin pullot. Olin juuri aikeissa ottaa jotain syötävää kun ” intialainen” oksensi edessäni. Ruokahalu lähti just, joten ei muuta kuin matkaan.  Oma pahaoloni oli jäänyt matkan varrelle enkä enää huomannut mitään muuta kuin sykkivät varpaani.

Pitkältä tuntuvan baanan jälkeen eteemme aukesi se kuuluisa Pirunkuru. Itsehän nimenomaan halusin tänne ja halusin kokea tämän. Siinä kohtaa kun olin vasta muutaman metrin rymynnyt mäkeä ylös, olin sitä mieltä, että tämän olisi voinut jättää kokematta.  Oli pakko pitää pysähdyksiä vähän väliä. ” Intialainen” oli taas mäessä samaan aikaan ja tiukkaa näytti nousu tekevän hänellekin.  Mäen päällä tuli tehtyä ensimmäisen harharetki, sillä seurasin vain miestäni joka taas seurasi ”intialaista”. Hetken päästä aloimme miettiä missä on reittimerkit. Takanamme tuli vielä kaksi juoksijaa,  joilta kyselimme näkyykö merkkejä. Merkit olivat siellä, joten ei muuta kuin takaisinpäin. Onneksi emme ehtineet pitkään mennä harhaan.

Kivikon jälkeen aukesi taas kunnon juoksubaana mutta kun ei pystynyt juoksemaan. Ei sitten yhtään. Varpaat olivat räjähdyspisteessä.  Lopussa kilometrit olivat vähintäänkin tuplattu. Maaliin pääsy tuntui ihan loputtoman pitkältä tarpomiselta. Olin kuvitellut maaliin pääsyn olevan itselleni tunteellinen hetki mutta mitä vielä. Juoksimme viimeiset metrit maaliin käsi kädessä mieheni kanssa eikä mielessä liikkunut yhtään mitään (kuten kuvasta saattaa huomata 🙂 ).  Olin super onnellinen maaliin pääsystä vaikkakin sauvakävelyyn kului aikaa 22 h 44 min ja rapiat päälle.  Kauas on pitkä matka, se tuli todettua!

Kuva Onevision

Maali

Maalissa saimme Nutsin kaulakorut kaulaan ja ohjeistettiin menemään ruokatelttaan. Savuporokeitto maistui täydelliseltä. Teltassa oli bileet parhaillaan käynnissä ja bändi soitti menevää musaa. Olisi ollut kiva jäädä katsomaan menoa mutta oli päästävä suihkuun. Kävely mökille oli järkyttävää. Muutaman kilometrin matka niillä jaloilla kun oli hetken istunut paikoillaan, sattui niin hemmetisti. Onneksi olin varannut mökin suhteellisen läheltä kisakeskusta. Matka vain oli siitä kehno, että se oli liian lyhyt, että olisi tilannut taksin mutta liian pitkä käveltäväksi.

Kisan jälkeen

Oli ihanaa päästä mökille, saada kengät pois, juoda cocista sekä happy joen, käydä suihkussa ja mennä pitkäkseen. Nukkumisestahan ei tullut yhtään mitään mutta se nyt oli arvattavissa. Vasen lonkka sekä polvi ja varpaat oli tulessa. Ei pystynyt olemaan pitkällään mutta ei pystynyt myöskään seisomaan. Koko yö oli yhtä tuskien taivalta.

Ei sitä oikein seuraavanakaan päivänä vielä tajunnut millaisen matkan oli tarponut. Kroppa muistutti kyllä, että jotain oli tullut tehtyä. Liikkuminen muistutti epäonnistuneen lonkan tekonivel leikkauksen läpikäyneen 100-vuotiaan etenemiseltä. Miten lonkka voikin oireilla niin paljon kun ei se ollut koko kisan reitin aikana kertaakaan ollut kipeä?  En tajua. Liekö sitten vain askeltanut menemään kipeiden varpaiden takia huonossa juoksuasennossa joka vaikutti näin.

 


Olimme fiksuna pakanneet kaiken jo valmiiksi ennen kisaan lähtöä ja osa oli viety jo auton takakonttiin. Säästyisi aikaa ja vaivaa. Söimme aamiaisen mökillä vaikka mökin vuokraan kuului aamiainen Lapland Äkäshotellissa koska en vain pystynyt liikkumaan.  Tästä viisastuneena otan myös ensi kerralla varvastossut mukaan. Jalkojen turvotus oli niin kamalaa, että en saanut mitään kenkiä jalkaan. Kotimatkan huoltoasema reissut oli huvittavinta ikinä. Se, että pääsi ensinnäkin autosta ylös, oli jo oma temppunsa, saati, että pääsi kävelemään. Lonkan kipu oli niin kamalaa, kuin joku olisi vetänyt puukolla joka askeleella. Autossa istuminen 12 tunnin ajan kotiin ei myöskään tehnyt liikkumisesta mitenkään ketterämpää. Olisin suosinut drive in paikkoja ruokapaikoiksi mutta kun vessaankin oli päästävä niin ei mun suunnitelma oikein toiminut.

Näin viikko kisan jälkeen fiilis kisasta on hieno. Mä tein sen, vaikka olin ihan viittä vaille keskeyttämässä jo ihan alkumatkasta. Ihan omaa tsemppariani olisin satavarmasti luovuttanut. Suurin kiitos kuuluukin miehelleni joka jaksoi jatkaa matkaa kanssani vaikka välillä kävin hyvin syvissä vesissä. <3

 

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *