• Minäkö ujo?

    *Postaus sisältää affiliate-linkkejä*

    Olen mieltänyt itseni aina kiltiksi mutta on ollut vaikea määrittää mitä kiltteys minussa edustaa. Niin aloin miettiä, että olen myös introvertti, sillä viihdyn omissa oloissa. Luettuani Liisa Keltikangas- Järvisen kirjan Ujot ja introvertit päädyin siihen, että olen ujo. Ujous on varmasti ollut läsnä minussa jo ala-asteelta lähtien. En ole koskaan ollut se joka on kaveriporukan kovaäänisin tai heittäisi villejä ehdotuksia esille. Olen tarkkailija.

    Olen pitänyt ujoutta sellaisena lapsen piirteenä. Sellaisena joka ei kasva mukana aikuisuuteen, vaan häviää matkan varrella. Kuinka hassulta tuokin ajatus kuulostaa, kun sen kirjoitti ylös? Mihin ujous häviäisi ihmisestä? Varmasti on mahdollista opetella pois ujoudesta kuten monesta muustakin piirteestä mutta jos ei ole tiedostanutkaan olevansa ujo, niin vaikeaa sellaisen eteen on ollut mitään tehdä.

    Kirjaa eteenpäin lukiessa alleviivasin koko ajan jotain tärkeää. Tuntui, että kirja herätti minussa jatkuvasti tuntemuksia. Tunsin tutustuvani itseeni lukiessani kirjaa. Totesin jatkuvasti, että tuollainenkin minä olen ja hienoa, että se on tässä nyt mustaa valkoisella kirjoitettuna. Kaikki ei olekaan minun kuvitelmaani, vaan sille kaikelle on selitys. Olen ujo. Tietenkään kaikkea ujoudessa en allekirjoita omalla kohdallani mutta moni tekoni sai vastauksia kirjasta ja olen siitä super onnellinen.

    Olen kokenut viime vuonna suurta painetta olla tietynlainen ja siihen liittyen olenkin kirjoittanut postauksia. Riittämättömyyden tunteesta ja ylisuorittamisesta kerroin jo aiemmin. Oman tarinani työuupumisesta sekä jaksamisesta halusin jakaa, vaikka postauksen julkaiseminen pelotti. Minusta on hyvin ristiriitaista, että nykymaailmassa kannustetaan olemaan oma itsensä ja hoetaan, että on rikkaus, että olemme kaikki erilaisia. Silti tuntuu, että esimerkiksi kaikissa työpaikkailmoituksissa etsitään super innokasta ja hyper sosiaalisesti aktiivista työntekijää, joka on aina äänessä ja heittää jatkuvasti ilmaan hyviä kehitysideoita eli sellaisia mitkä ei ole vastaan nykyistä toimintatapaa. Olen samaa mieltä kirjan kirjoittajan kanssa siitä, että ujot tulevat rekrytoinneissa helposti väärinymmärretyiksi koska ujoutta ei ymmärretä. Ujot voidaan mieltää vaikeasti lähestyttävinä ja epäsosiaalisina vaikka ujo ihminen ei todennäköisesti ole kumpaakaan näistä. Ujo ja introvertti työntekijä on todennäköisesti lojaalimpi työnantajalle ja keskittyy työn tekemiseen, kun taas ekstrovertillä keskittymistä keskeyttävät sosiaaliset kanssakäymiset. Näkisin myös ekstrovertin vaihtamassa työpaikkaa helpommin, koska he kaipaavat enemmän vaihtelua ja haluavat olla jatkuvasti mukana jossain uudessa. Joskus olisi kiva tietää mietitäänkö rekrytointi tilanteessa vain kuinka hyvä tyyppi saadaan tiimiin valitsemalla ekstrovertti eikä sitä, että kuinka pitkäikäisen työntekijän hänestä saa yritykseen. Enkä sano etteikö ole olemassa ekstroverttejä, jotka ovat samassa työpaikassa koko elämänsä mutta voisin väittää, että nämä ovat joka tapauksessa harvassa.

    Sosiaalinen ihminen haluaa viettää aikaa muiden kanssa ja haluaa olla tykätty. Minäkin tykkään viettää aikaa ihmisten kanssa mutta viihdyn hyvin myös yksinäni. Kukapa ei myöskään haluaisi olla pidetty ystävä ja työkaveri? Kirjassa oli kappaleen verran pohdintaa ihmisistä, joilla sosiaalisuus on hyvin korkea. Minä koen tämän kaltaiset ihmiset enemmänkin mielistelijöinä, sillä he tavoittelevat kaikilla toimintatavoillaan hyväksyntää ja kiitosta. He myötäilevät muita, koska pelkäävät menettävänsä suosionsa. Jäin pohtimaan kokeeko esimiehet nämä heitä mielistelevät työntekijät parempina työntekijöinä ja eri mieltä olevat työntekijät koetaan uhkana. Vaaditaan suorasukaisuutta mutta et saisi olla eri mieltä, koska se koetaan negatiivisuutena. Asioista saa sanoa suoraan niin kauan, kun ne myötäävät muiden sanomisia. Sosiaalisuutta on siis monen asteista eikä ole vain yhdenlaisia sosiaalisia ihmisiä.

    Ujouteen liittyy monia ”piirteitä”, joita itse olen huomannut vasta uupumuksen aikana itsessäni.

    Olen aina ollut keskusteluissa se tarkkailija, joka kuuntelee ja vastaa jos jotain kysytään, mutta pysyttelee muuten taka-alalla. Mietin aina tarkkaan sanomisiani ja se onkin yksi ongelmista keskusteluissa tai palavereissa. Mietin niin kovin mitä sanoisin ja millä tavalla, että en välttämättä ehdi sanoa sanottavaani, kun on jo siirrytty toiseen aiheeseen enkä saa sanottua asiaani. Olen kriittinen itseäni kohtaan siitä mitä päästän suustani ja siksi esimerkiksi työhaastattelut ovat minulle kamalia, koska rekrytoijan kysymykset tulevat täytenä yllätyksenä ja vastaukset pitäisi heittää ilmoille sillä sekunnilla. Ahdistun, kun minulla ei ole aikaa miettiä vastausta ja pelkään, että vastaan jotain typerää. Siksi en varmaan loistakaan työhaastatteluissa ja minusta saa täysin urpon kuvan. Jään myös helposti miettimään mitä olen kenenkin kanssa jutellut ja joskus häpeän itseäni siitä, että olen sanonut jonkin asian omasta mielestä hassusti ja mietin mitä muut siitä ajattelivat vaikka totuus on, että kukaan tuskin edes huomasi.

    Tällaista korostunutta tietoisuutta itsestä ja oman käytöksen liiallista tarkkailua kutsutaan ujouden kognitiiviseksi komponentiksi, joka on yksi ujouden olennainen piirre. Ujoilla kyky itsereflektointiin on ylikorostunut. Itsereflektointi on hyvä piirre mutta liiallisena siitä on enemmän haittaa kuin hyötyä. Ujojen kognitiivisia komponentteja ovat myös omien taitojen aliarviointi sekä herkkyys tulkita ympäristön informaatio negatiivisesti, jossa minä olen ihan maisteritasoa. Koen helposti muiden kommentit kritiikkinä itseäni kohtaan. Vaikka toinen ihminen sanoisi asian täysin normaalilla äänensävyllä, niin saatan tulkita sen niin, että otan itseeni siitä. Koen, että minun pitäisi tehdä siis asialle jotain tai yrittää vielä enemmän. Luon siis itselleni älyttömästi paineita ihan turhista asioista, jotka siis tiedostan kerran tässä olen tätä kirjoittamassa. Mielen kanssa joutuu tekemään hieman enemmän töitä, jotta tällaisista ajattelutavoista pääsisi eroon tai edes vähemmälle. Siksi tykkään nähdä ihmiset kasvokkain kun keskustellaan, jotta pystyn tulkitsemaan toisen ilmeitä ja eleitä. Ne ovat minulle tärkeitä siinä kohtaa, kun mietin oliko kommentti tarkoitettu negatiiviseksi vai positiiviseksi.

    Ujouskaan ei ole aina esillä vaan voi olla valikoivaa. Tuttujen ihmisten ympäröimänä ujo voi tuntea olonsa turvalliseksi. Oma ujouteni ainakin häviää tyystin muutaman alkoholiannoksen jälkeen ja minusta voikin saada täysin erilaisen kuvan siitä millainen olen. Yllätys voi olla suuri jos näkee minut seuraavan kerran ilman alkoholin vaikutusta. 😀 Olen kuitenkin se sama Susanna mutta vain hiljaisempi.

  • Vahvuus- Mitä se on?

    Täytin Hyvän mielen vuosi tehtäväkirjaa ja siinä pyydettiin kirjaamaan omia vahvuuksia ylös. Pää löi tyhjää. En osannut sillä hetkellä nimetä yhtäkään vahvuuttani. Pyörittelen koko päivän päässäni yhtä ja samaa kysymystä: ” Mitä ovat vahvuuteni?”

    Ajatusta kun tarpeeksi kauan pyörittää päässä niin alkaa saamaan tuloksia. Kyllä, löysin itsestäni vahvuuksia, joita olen varmasti jakanut mm. työhaastatteluissa mutta miksi niitä oli niin vaikea löytää tavallisena arkipäivänä. Olen viime aikoina jähmettynyt ihan liian monta kertaa vaikeiden kysymysten alla ja tämä oli taas yksi hyvä esimerkki siitä.

    Näin olen aloittanut postauksen kirjoittamisen monta vuotta sitten. Postaus oli jäänyt kesken ja löysin sen nyt, sillä vahvuudet ovat olleet elämässäni esillä viime kuukausina. Minulta on kysytty monesti mitkä on vahvuuteni ja aiemmin olen osannut antaa esimerkiksi työhaastatteluissa hyviäkin vastauksia, mutta olen viime viikkoina alkanut kyseenalaistamaan vahvuuksiani. En siis ole koskaan valehdellut vahvuuksistani vaan vahvuuteni ovat muuttuneet. Ne asiat, jotka aiemmin koin vahvuuksinani ovat niitä, jotka ovat johtaneet uupumukseen. Olen ylisuorittaja, se on tullut varmasti monelle selväksi. Minua motivoivat tavoitteet ja tulokset, jotka johtavat tavoitteisiin pääsyn. En halua olla paras kaikista, vaan haluan olla paras versio itsestäni. En monestikaan kilpaile muita vastaan vaan suoraan sanottuna kilpailen ihan itseäni vastaan. Oravanpyörä alkaa siitä, kun jatkuvasti nostaa tavoitteita ylöspäin, sillä silloin tulostenkin on noustava, jotta tavoitteisiin pääsee.

    En enää koe vahvuuksina suorittamista, tuloskeskeisyyttä ja tavoitteellisuutta. Ne ovat enemmänkin heikkouksiani, sillä en kestä niiden aiheuttaa painetta. Ne ovat asioita, joihin minun on kiinnitettävä huomiota, etten astu toiste näihin ansoihin. Minusta nämä on upeita vahvuuksia, niin kauan kun ne nimenomaan pysyvät vahvuuksina. Suorittamisesta vain helposti tulee ylisuorittamista, jotta saavuttaa ne korkealla olevat tavoitteet, joiden eteen joutuu tekemään kovaa tulosta. Näin nämä kolme ruokkivat toinen toisiaan ja uupumiseen johtavat tekijät on löydetty.

    Olen ahkera, järjestelmällinen, aikaansaava, kiltti ja työtä pelkäämätön. Näin voisin itseäni kuvailla jos joku kysyisi vahvuuksiani. Vahvuuksien on tuotava esille ihmisestä hyvät puolet.

    Uupumisen myötä itsetuntoni romahti täysin. Olen käynyt terapiassa koko syksyn ja asiaa on vatvottu siellä paljon. Moni on ihmetellyt miten ihminen joka ulospäin näyttää ihan hyvältä ja tavattaessa nauraa, voi kokea niin kovaa epävarmuutta. Sitä minäkin olen ihmetellyt. Ehkä jonkinlainen pieni epävarmuuden poikanen on minussa aina asunut, mutta uupumuksen myötä se nosti päätään kunnolla. Epävarmuuden kanssa eläminen on julmaa ja raskasta. Kun molemmilla olkapäillä istuu joku joka sanoo ettet pysty siihen eikä sinusta ole mihinkään. Et riitä ikinä. Hyvävoimaisena näitä ajatuksia vastaan jaksaa taistella eivätkä ne pääse mielen sisään, mutta uupuneena ottaa vastaan kaiken. Ei ole voimia taistella vastaan ja väsynyt mieli lisää volyymia. Minä ne mielikuvat itse keksin omassa päässäni asioista, jotka näen ja kuulen. Tämän asian oivaltaminen oli paranemisen kannalta yksi tärkeimmistä. Kun ymmärsin, ettei minussa ole oikeasti muiden mielestä mitään vikaa. Saan edelleen tehdä paljon töitä sen eteen, etten ajattele muiden sanomisia käskyinä tai riittämättömyytenä. Jos joku sanoo minulle tietyllä äänenpainolla asioita, niin kuvittelen ne edelleen välillä mielessäni negatiivisen kautta. Mieli tekee tepposet vaikka kertoja ei millään muotoa halua pahaa tai ihan vaan esittää kysymyksen.

    Vahvuutta on, että tunnistaa itsessään kehitettävää.

    Ilman työuupumusta tuskin olisin koskaan sukeltanut näin syvälle tutustumaan itseeni. Viime vuosi oli kerrassaan opettavainen matka, joka tuskin päättyy koskaan, nyt kun tälle matkalle on lähdetty. On ollut mahtavaa huomata miten sitä pystyy nykyään tunnistamaan pienistä asioista, kun alkaa ahdistamaan ja parasta, että tunnistaa mitkä aiheuttavat ahdistusta. Olen saanut terapiasta käytännön vinkkejä, joita käytän arkena töissä, kun alkaa ärsyttää tai ahdistaa. Tarkoitus ei ole, että minua ottaisi enää ikinä päähän mikään asia vaan lähinnä saan ärsytys loppumaan mahdollisimman pian. Aikaisemmin en päässyt irti ärsytyksestä vaan murjotin asiaa vaikka viikon verran, kunnes jossain kohtaa se vaan häipyi mielestä. Nämä uudet opitut tavat toimia, ovat minulle tärkeitä. Niiden avulla pystyn hillitsemään ärsytystä. Koen olevani vahvoilla, koska pystyn tekemään tarvittavia muutoksia voidakseni paremmin.

    Vahvuutta on myös tunnistaa milloin ei enää jaksa tai milloin keho vaatii lepoa ja uskaltaa antaa keholle tarvitsemansa levon eikä painaa sata lasissa silloinkin. Liiallinen suorittaminen ei oikeasti ole vahvuus vaan tikittävä aikapommi. Se, että uskaltaa painaa stop-nappulaa on vahvan ihmisen piirre.

    Kiinnostaisikin kuulla mitä mieltä te olette. Mitä vahvuus on sinulle? Millainen on mielestäsi vahva ihminen?

  • Juoksuvuosi 2020

    Vuosi on outoudestaan huolimatta ollut yksi onnistuneimmista vuosista juoksun parissa. Pelkästään korona ei tehnyt tästä vuodesta ikimuistettavaa vaan myös terveydentilani teki elämästäni erilaisen. Burnout oli tehnyt tuloaan varmaan jo pitkään mutta iski korona keväänä kuin meteoriitti maahan. Juoksu oli pelastukseni, kun tuntui pahalta ja piti saada nollattua ajatukset. Näin ollen tuli juostua koko kevään ja kesän paljon. Kilometrit sinänsä jäivät 1000 kilometrin tietämiin, josta jopa 780 km tuli juostua juoksumatolla. Sikäli onni, että ostimme loppuvuodesta 2019 juoksumaton kotiin, sillä siitä on ollut paljon hyötyä, kun pelkotilat estivät ulkona juoksemisen yksin. Muutamia lenkkejä tuli juostua kavereiden kanssa poluilla ettei täysin tarvinnut elää juoksumaton varassa.

    Sain motivoitua itseäni juoksemaan matolla erilaisia treenejä iFit:in ohjelmilla. IFit on maksullinen mutta itselle se oli sen maksun arvoinen, koska tein lähes kaikki juoksutreenit niiden kanssa. Tein paljon mäki- ja verotreenejä, jotka monena vuotena on jäänyt aika minimiin. Oli hienoa huomata miten pikkuhiljaa jaksoi juosta isommalla nousukulmalla mäkiä. Yksi juoksumattomme parhaista puolista on alamäkeen juoksemisen mahdollisuus. Välillä kun jalat tuntuivat tukkoisilta, niin pystyin kuitenkin tekemään lenkkejä alamäkeä juosten.

    Siirretyt kisat ja osallistumiset

    Olin ilmoittautunut Karhunkierroksen 80 kilometrin matkalle, mutta kisa siirtyi ensi vuoteen vallitsevan koronatilanteen vuoksi. Se olikin ainoa kisa, johon olin ilmoittautunut. Muuten oli tarkoitus mennä fiilispohjalla.

    Koska kuitenkin teki mieli osallistua johonkin kisaan, niin osallistuin muutamaan virtuaalikisaan. Ensimmäinen kisa oli Ultra race romania lockdown, joka oli kuuden päivän etappikisa ja tarkoitus oli juosta 70 kilometriä. Tästä juoksumotivaatio oikeastaan nosti kunnolla päätään. Tuntui hyvältä, kun oli saanut kisan päätökseen ja huomasin, että selviydyin siitä loppujen lopuksi ihan hyvin.

    Heinäkuussa osallistuin saman porukan järjestämään URR (Ultra race romania-virtuaalikisaan), joka järjestettiin ajalla 25.7-18.8. Tuon aikana piti juosta 250 km. Tämän kisana innostuin juoksemisesta entistä enemmän. Kunto nousi hyvin, kun joka päivä 20 päivän ajan juoksi matolla. Joinain päivin oli sisällä todella kuuma juosta mutta ai, että miten ihana juoksumaton tuuletin oli silloin. Kisan jälkeen tuntui oudolta olla juoksematta, joten juoksumatolle tuli mentyä lähes päivittäin sen jälkeenkin.

    Burnout painoi myös koko kesän päällä ja sen vuoksi en saanut tehdä kovia treenejä, joten juoksin sellaisilla vauhdeilla, jotka tuntuivat hyviltä. Oli pakko kuunnella kroppaa vaikka välillä mieli olisi tarvinnut enemmän liikuntaa mutta parantumisen vuoksi oli hidastettua tahtia aika ajoin. Syyskuussa palasin kolmen kuukauden sairasloman jälkeen töihin mutta sain pidettyä juoksun mukana. Vasta ihan loppu vuotta kohden juoksu on vähentynyt, koska aloin käymään ahkerammin salilla, kunnes nyt taas salijäsenyys on tauolla kuukauden verran. Ensi vuoden juoksusuunnitelmat ovat nimittäin sen verran pelottavat, että vaatii paljon treeniä ja suunnitelmallisuutta.

  • Roadtripin loppumatka

    Mahduimme mukaan illan viimeiseen lauttaan Vesterålenista Senjaan. Matkustajien oli siirryttävä autoista pois ja oltava matkan ajan joko kannella tai sisätiloissa. Lauttamatka maksettiin sisälle päästyämme tiskille ja meiltä neljältä (kaksi aikuista ja kaksi lasta) + auto maksoi hieman alle 100 euroa. Lautan sisällä oli kahvila mutta se ei ollut nyt auki ollenkaan. Mietittiin olikohan syynä korona vai muusta syystä kiinni. Monella näyttikin olevan omia eväitä mukana.

    Lauttamatka Senjaan kesti noin 1,5 tuntia. Alkumatkasta nähtiin delfiini moneen kertaan ja se olikin tyttären mielestä koko reissun paras juttu. Täytyy todeta, että itsellekin se oli merkittävä juttu. Olen nimittäin aina halunnut nähdä livenä delfiinejä ja valaita. Nyt sain bucket listalta yhden asian yliviivattua. Valaat pysyttelivät piilossa tällä reissulla mutta vielä tulee sekin kerta joskus. Olin lukenut, että tällä lauttamatkalla kannattaa pitää silmät vedessä ja etsiä juuri valaita sekä delfiinejä, sillä täällä olisi iso mahdollisuus nähdä niitä. Andenessista eli paikasta josta lautta lähtee, lähtee myös valasretkelle menevät veneet. Siinä mielessä oltiin siis lähellä valaiden apajia. Kiikarit jos olisi ollut mukana niin olisi nähnyt pidemmälle mutta olin delfiinistä jo ihan fiiliksissä.

    Istuttiin koko matkan ajan kannella. Aurinko paistoi mutta silti ilma alkoi viiletä illan edetessä. Olisi tarvinnut olla vielä enemmän vaatteita päällä, sillä loppumatkasta alkoi olla kylmä. Emme halunneet istua sisällä pienessä tilassa näin korona-aikaan ja ulkona oli selvästi vähemmän ihmisiä, joten sai pidettyä vähän paremmin turvavälejä. Halusin olla ulkona myös siksi, että tulen helposti merisairaaksi. Merellä ei ollut edes isoja aaltoja mutta lautta keikutti jonkin verran. Vatsassani myllersi mutta ei tullut niin pahaa oloa kuin pelkäsin. Tuntui helpottavalta katsella vuoria, niin pitkään kuin niitä riitti, merta ja taas Senjan lähestyessä, siellä kohoavia vuoria.

    Senjaan päästyämme oli tarkoitus etsiä yöpaikka sieltä mutta lopulta ajoimme lähes Norjan ja Suomen rajalle asti ennen kuin löysimme parkkipaikan minne pystyttää teltta. Vettä satoi lähes kaatamalla jo telttaa pystyttäessä ja koko yön sitä sitten tulikin. Kaikilla alkoi olla tässä kohtaa reissua jo jonkinlaista turnausväsymystä ilmassa ja niinpä aamulla pakattiin tavarat autoon ja matkattiin kotiin asti. Kyllä tuntui takapuolessa kun istuu autossa Suomen lähes päästä päähän, mutta ai että oli ihana päästä kotiin. Tykkään reissaamisesta mutta kotiin paluu tuntuu aina yhtä taivaalliselta. Satoja kuvia ja muistoja taas yhdestä upeasta reissusta Pohjois-Norjaan.

    Ensi vuonna reissuun päästäänkin omalla asuntovaunulla, jonka hankimme muutama viikko reissun jälkeen. Siinä ollaan taas ihan erilailla jännän äärellä. 🙂