• Juoksuvuosi 2020

    Vuosi on outoudestaan huolimatta ollut yksi onnistuneimmista vuosista juoksun parissa. Pelkästään korona ei tehnyt tästä vuodesta ikimuistettavaa vaan myös terveydentilani teki elämästäni erilaisen. Burnout oli tehnyt tuloaan varmaan jo pitkään mutta iski korona keväänä kuin meteoriitti maahan. Juoksu oli pelastukseni, kun tuntui pahalta ja piti saada nollattua ajatukset. Näin ollen tuli juostua koko kevään ja kesän paljon. Kilometrit sinänsä jäivät 1000 kilometrin tietämiin, josta jopa 780 km tuli juostua juoksumatolla. Sikäli onni, että ostimme loppuvuodesta 2019 juoksumaton kotiin, sillä siitä on ollut paljon hyötyä, kun pelkotilat estivät ulkona juoksemisen yksin. Muutamia lenkkejä tuli juostua kavereiden kanssa poluilla ettei täysin tarvinnut elää juoksumaton varassa.

    Sain motivoitua itseäni juoksemaan matolla erilaisia treenejä iFit:in ohjelmilla. IFit on maksullinen mutta itselle se oli sen maksun arvoinen, koska tein lähes kaikki juoksutreenit niiden kanssa. Tein paljon mäki- ja verotreenejä, jotka monena vuotena on jäänyt aika minimiin. Oli hienoa huomata miten pikkuhiljaa jaksoi juosta isommalla nousukulmalla mäkiä. Yksi juoksumattomme parhaista puolista on alamäkeen juoksemisen mahdollisuus. Välillä kun jalat tuntuivat tukkoisilta, niin pystyin kuitenkin tekemään lenkkejä alamäkeä juosten.

    Siirretyt kisat ja osallistumiset

    Olin ilmoittautunut Karhunkierroksen 80 kilometrin matkalle, mutta kisa siirtyi ensi vuoteen vallitsevan koronatilanteen vuoksi. Se olikin ainoa kisa, johon olin ilmoittautunut. Muuten oli tarkoitus mennä fiilispohjalla.

    Koska kuitenkin teki mieli osallistua johonkin kisaan, niin osallistuin muutamaan virtuaalikisaan. Ensimmäinen kisa oli Ultra race romania lockdown, joka oli kuuden päivän etappikisa ja tarkoitus oli juosta 70 kilometriä. Tästä juoksumotivaatio oikeastaan nosti kunnolla päätään. Tuntui hyvältä, kun oli saanut kisan päätökseen ja huomasin, että selviydyin siitä loppujen lopuksi ihan hyvin.

    Heinäkuussa osallistuin saman porukan järjestämään URR (Ultra race romania-virtuaalikisaan), joka järjestettiin ajalla 25.7-18.8. Tuon aikana piti juosta 250 km. Tämän kisana innostuin juoksemisesta entistä enemmän. Kunto nousi hyvin, kun joka päivä 20 päivän ajan juoksi matolla. Joinain päivin oli sisällä todella kuuma juosta mutta ai, että miten ihana juoksumaton tuuletin oli silloin. Kisan jälkeen tuntui oudolta olla juoksematta, joten juoksumatolle tuli mentyä lähes päivittäin sen jälkeenkin.

    Burnout painoi myös koko kesän päällä ja sen vuoksi en saanut tehdä kovia treenejä, joten juoksin sellaisilla vauhdeilla, jotka tuntuivat hyviltä. Oli pakko kuunnella kroppaa vaikka välillä mieli olisi tarvinnut enemmän liikuntaa mutta parantumisen vuoksi oli hidastettua tahtia aika ajoin. Syyskuussa palasin kolmen kuukauden sairasloman jälkeen töihin mutta sain pidettyä juoksun mukana. Vasta ihan loppu vuotta kohden juoksu on vähentynyt, koska aloin käymään ahkerammin salilla, kunnes nyt taas salijäsenyys on tauolla kuukauden verran. Ensi vuoden juoksusuunnitelmat ovat nimittäin sen verran pelottavat, että vaatii paljon treeniä ja suunnitelmallisuutta.

  • Virtuaaliset juoksukilpailut – Ultra Race Romania

    Koronan iskiessä maailmalle alkoi juoksukilpailuja peruuntumaan urakalla ja siirtymään ensi vuoteen. Minun oli tarkoitus toukokuussa osallistua Karhunkierrokselle, jota olin kyllä miettinyt siirtäväni ensi vuoteen jo ennen kuin tuli tietoa kisan siirtymisestä kesäkuulle ja lopulta peruuntuvan kokonaan tältä vuodelta. Joten en suoraan sanottuna ollut kovin surullinen kisan siirtymisestä. Majapaikkaa en ollut ehtinyt maksaa ja sain sen ilmaiseksi peruttua, joten taloudellista takapakkiakaan ei tullut.

    Muuta kisaa ei oltu vielä lyöty lukkoon tähän vuoteen ja nyt kun miettii, niin ehkä ihan hyvä niin. Loppu peleissä ei ole varmaa milloin rajoitukset kokonaan puretaan. Kisoissa liikkuu kuitenkin iso määrä ihmisiä, niin juoksemassa, kannustamassa, auttamassa kuin majoituspaikoissa ym. palveluiden yhteydessä. Voi siis mennä pitkään ennen kuin yli 100 hengen tilaisuuksia saa pitää.

    Onneksi kuitenkin kisajärjestäjät ovat olleet huikean idearikkaita näinkin hankalan tilanteen keskellä. Iso hatunnosto siitä, että jaksavat järjestää juoksijoille tekemistä vaikka päätapahtumat on peruttu. Muutaman viikonlopun ajan katsoin somessa kuinka niin moni osallistui eri virtuaalikisoihin. Joka kerta tajusin kisan kuitenkin liian myöhään ja hieman harmitti, että enkö nyt mihinkään ehdi mukaan.

    Jokin arkipäivä selasin puhelinta työpäivän aikana ja Facebookissa tuli vastaan seuraamani juoksukisan sivun postaus. Olin alkanut seuraamaan kisan sivuja, koska kyseinen kisa kiehtoo minua monin tavoin. En ole ikinä osallistunut moni päiväiseen juoksukisan, jossa juostaan eri mittaisia matkoja eri päivinä. Kisa juostaan vieläpä maassa, jossa en ole koskaan käynyt ja joka maisemien puolesta on upea maa ainakin kuvista katsottuna. Kisan isoin miinus kuten niin monissa näissä monen päivän kisoissa, on hinta. En ole valmis maksamaan 2800 euroa mistään kisasta. Olisin valmis maksamaan tuon hinnan maailman ympäri matkasta mutta juoksukisasta se on minusta ihan liikaa. Niin ollen kun kisajärjestäjä ilmoitti, että kympillä pääsisi mukaan virtuaaliseen 6 päivän Etappi kisaan, ilmoittauduin heti. Puolet kisan tuotoista lahjoitetaan autismi lasten hyväksi, joten sekin oli ihan hyvä syy lähteä kisaamaan, en muita vaan itseäni vasten.

    9 MAY – STAGE 1 – 10 km 10 MAY – STAGE 2 – 12 km 11 MAY – STAGE 3 – 11 km 12 MAY – STAGE 4 – 20 km 13 MAY – STAGE 5 – 9 km 14 MAY – STAGE 6 – 8 km

    Katsoin kaikki päivät sekä kilometrit ja merkitsin kaikki kalenteriini etten vaan unohtaisi. Haasteellisinta olisi suorittaa tiettynä päivänä tietty matka. Olen nimittäin hyvin mukavuuden haluinen ja jos homma alkaa maistumaan puulta, niin vaihdan suunnaksi hyvin usein kotimatkan. Nyt siihen ei olisi mahdollisuutta. Päivän matka olisi suoritettava yhdellä juoksulla. Se oli toinen mietinnän aiheeni, sillä neljännen päivän matka olisi 20 km. Mitenköhän tuosta suoriutuisin oli se mitä pohdin? En ollut moista matkaa juossut viimeksi kuin viime vuoden heinäkuussa Nuts Pallaksella ja sen kisan jälkeen en juurikaan ole juossut. Matkat voi laskea kahden käden sormilla. Sen verran vähän on sitten tullut juostua. Tekosyitä ihan liikaa, ja ihan liian vähän kilometrejä. Kolmas murheeni oli, että miten jaksan juosta kuutena päivänä peräkkäin. En myöskään ollut moista harrastanut sitten viime kesän, jolloin viimeksi tuli juostua ja treenattua kestävyyttä enemmän valmistautuessani Pallaksen kisaan.

    Mutta tiedättekö, että tällä kertaa ei oikeasti ollut yhtään hyvää syytä olla juoksematta etappeja.

    Etapit

    Kisan alkaessa lauantaina ensimmäisen etapin ollessa 10 kilometriä, olin valmis juoksemaan. Ostimme viime joulukuussa juoksumaton ja päätin aloittaa ensimmäisen matkan siinä. Itseasiassa ensimmäinen päivä meni hyvin. Olin innoissani ja kilometrit täyttyivät nopeammin kuin ajattelin.

    Toisen päivän matkana oli 12 km, joka jännitti. En ollut varma miten kestän juosta matolla tuon matkan. Myös aamulla alkanut kurkkukipu söi fiilistä. Mietin, että heti toiseen päiväänkö kaatuu tämäkin kisa. Jaksoin kuitenkin koko matkan ja olisi aika valmistautua kolmanteen päivään.

    Kolmas päivä ja 11 km. Päällimmäisenä mielessä, että eilen juoksin pidemmän matkan, että kyllä mä tähän pystyn. Matolla oli yllättävän kiva juosta. Vielä ei mihinkään sattunut paitsi kurkkuun. Olin päivällä ollut yhteydessä työterveyyteen ja pyysivät olemaan yhteydessä digilääkäriin, että vastaanotolle ei ole tulemista. Digilääkärin mielestä kurkkukipu johtui siitepölyallergiasta ja määräsi histamiinia, jota en kyllä hakenut. En ole ikinä kuullut, että kukaan kärsisi kurkkukivusta siitepölyallergian takia mutta kai voin olla ensimmäinen. En kyllä uskonut sanaakaan mitä lääkäri sanoi mutta kerran ei ollut syytä huoleen niin jatkoin etappien etenemistä.

    Neljännen päivän aamuna pelotti työpäivän jälkeinen elämä. Mistä ihmeestä keräisin energian juosta 20 km? Mietin koko päivän mahdollisia reittejä mitä menisin juoksemaan, että saisin mahdollisimman helposti tuon matkan kasaan. Hetken pohdin myös matolla juoksemista mutta hieno sää veti ensimmäisen kerran ulos kisan aikana. Päätin ottaa koiran mukaan ja naureskellen lähdin pukemaan vermeitä. Ehkä ilmassa oli jännitystä. Miehelleni totesin, että mitäpä sitä ei Romanialaisten autismi lasten hyväksi tekisi ja oli aika lähteä matkaan. Alun kilometrit olivat tuskaiset. Pohkeet olivat kuin metalliputket vaikka olin joka ilta rullaillut niitä auki. Ajattelin, että jos ei jalat ala jossain kohtaa lämpenemään, niin saan kävellä päivän etapin. Jalat alkoivat tuntua omilta vasta noin 40 minuutin jälkeen ja sen jälkeen juoksu alkoikin sujua. Oli kiva päästä poluille koiran kanssa. Hieman yli 15 kilometriä sain kerättyä kasaan lähipoluilla ja enemmänkin olisin saanut mutta sitten olisi taas mennyt yli tuon 20 kilometriä ja normaalisti sillä ei olisi merkitystä mutta nyt, kun olisi vielä kahden päivän juoksut edessä, niin en halunnut ottaa riskejä. Lämpimän sään vuoksi kävin jättämässä koiran kotiin ja lähdin viimeisen 5 kilometrin taittamaan tyttären kanssa, joka tuli polkupyörällä tsemppaamaan. Se täytyy sanoa, että nyt oli meno jo raskasta. Ei olisi millään jaksanut juosta ja jouduin kävelemään enemmän kuin olisin halunnut, mutta kun oli enää viimeiset 500 metriä jäljellä, niin fiilis oli huikea.

    Viidentenä päivänä kilometrit alkoivat vähentyä ja vuorossa oli 9 kilometriä. Tiesin, että mikäli selviän tuosta 20 kilometrin tallustelusta niin saan kisan juostua loppuun. Loput etapit olivat niin lyhyitä, että ne ei enää tuntuisi pahoilta. Kroppa tuntui kurkkukipua lukuun ottamatta hyvältä. Missään ei tuntunut neljän edellisen päivän juoksut ja luulen, että salitreenistä on ollut hyötyä tähän. Jaloissa on enemmän voimaa eivätkä väsy samalla tavalla kuin ennen. Keskikroppa jaksaa paremmin kannatella hyvää juoksuasentoa ja selässä ei tuntunut yhtään juostut kilometrit.

    Viimeisen eli kuudennen päivän etappi oli 8 kilometriä. Se olisi ihan helppo nakki. Ensimmäiset 5 kilometriä menivät matolla kevyesti mutta loput 3 alkoi jo tuntua siltä, ettei ne lopu ikinä. Edelleenkään jaloissa ei tuntunut mutta mieli alkoi temppuilla. Mutta kuten kaikissa juoksukisoissa mielelle ei saa antaa valtaa, sillä se vie muuten mukanaan. Vaikka kuinka tuntuisi, että ei jaksa, niin on vain edettävä koko ajan. Kyllä ne kilometrit tuli tälläkin kertaa täyteen ja elämäni ensimmäinen virtuaalikisa saatu päätökseen.

    Järjestelyt

    Olin yllättynyt miten hyvin kisa oli organisoitu. Kisan järjestäjiltä tuli sähköpostitse infoa päivää paria ennen kisan alkua ja ohjeet olivat mielestäni selkeät. Oma juoksu tallennettiin heidän järjestelmäänsä joka päivä, kun oli juossut. Lisäksi pyydettiin ottamaan kuva joko esim. Stravasta, juoksukellosta tmv, josta näkyi juoksun speksit. Omat juoksut latautuvat Suunto appsiin, joten napsin kuvat sieltä heille. Oman sijoituksen sai käydä katsomassa päivittäin heidän nettisivuiltaan. Itse en ollut omasta sijoituksestani niin kiinnostunut, että olisin joka päivä käynyt katsomassa mutta muutaman kerran kävin mielenkiinnosta katsomassa.

    Infoa tuli päivittäin myös heidän Facebook-sivulla, ja samalla he muistuttivat käytännön järjestelyistä, jotka olivat tulleet sähköpostitsekin. He tsemppasivat joka päivä seuraavalle etapille ja itse sain niistä jonkinlaista lisämotivaatiota päivän juoksuun.

    Itselläni ei ollut mitään vaikeuksia minkään asian kanssa teknisessä mielessä tämän virtuaalikisan aikana. Kaikki toimi hyvin!

    Kun todistus juoksusta saapui sähköpostitse, olin onnesta soikeana. I did it! Näillä juoksumäärillä tai ylipäätään treenimäärillä, joita tässä koronan aikana on ollut, niin on ihme, että läpäisin kisan. Tämä vain todistaa sen, että kun on päättäväisyyttä, niin maaliin mennään. Pelkäsin joka aamu, että kurkkukipu estäisi juoksun mutta jopa hieman terveyden uhalla halusin suorittaa kisan loppuun. Mutta koska lääkäri oli sitä mieltä, että kyseessä ei ole mitään vakavaa, niin ajattelin, että mikäs siinä sitten. Vaikka minulla on viime kädessä vastuu terveydestäni, niin myös lääkärillä on vastuu.

    Kisaan osallistuminen oli motivoivaa ja innosti käyttämään juoksumattoa, myös hieman pidemmillä matkoilla. Olen aina ajatellut, että matolla juokseminen pitkään olisi todella tylsää mutta keksi tähän ratkaisun. Juoksumattomme mukana tuli mainos Ifitistä ja latasin sen ipadiin, jonka saa kiinni juoksumattoon. Ifitissä on valittavissa erilaisia treenejä ja niitä käytin hyödyksi juostessani matolla. Välillä olin juoksemassa alamäkeä Perussa, joskus juoksin Alpeilla ja kävinpä Havaijilla Kauin puolikkaan reittiäkin juoksemassa. Hauska appi, joka ainakin sai minun juoksuun lisää vauhtia. Ainoa miinus, että on maksullinen mutta vaihtoehtona on 30 päivän maksuton kokeilu, jossa pääsee ainakin näkemään onko yhtään sellainen appi, josta tykkää.

    Oletko sä osallistunut virtuaalijuoksukisoihin nyt koronan aikana?

  • Juoksuvuosi 2019

    Tämän vuoden juoksukisat on taputeltu. On aika tarkastella mitä sitä on tänä vuonna tullut tehtyä ja mihin on syytä panostaa ensi vuonna sillä aina on parannettavaa.

    Treenasin valmennusohjelman mukaan mutta vieläkin enemmän olisi pitänyt jaksaa juntata pitkiä peruskestävyyslenkkejä. Mäkitreeneistä innostuin ja niitä tein ahkerammin kuin koskaan mutta pitkiä polkujuoksulenkkejä tuli tehtyä ihan liian vähän. Lyhyitä pk-lenkkejä tuli juostua mutta sykkeiden pitäminen tarpeeksi alhaalla, vei suurimman innon lenkeiltä. Jatkuva kellon tuijotus saa sykkeet kohoamaan jo pelkästä tuijotuksesta. Ensi vuodelle pitää löytää uusi tapa treenata koska sykkeiden katsominen ei toimi minulla. Kun lähden lenkille, haluan edetä enkä pysähdellä pudottamaan sykkeitä jatkuvasti. Sykkeeni nousee tosi nopeasti ylös ja samaten laskee nopeasti mutta sen pysyminen samassa tasossa pidempään tuntuu olevan mahdoton tehtävä. Onneksi nämä ovat asioita joita voi kehittää!

    Kisat

    Osallistuin vain neljään kisaan. Tarkoitus oli mennä elokuussa vielä Tromso sky raceen mutta muutaman muuttujan takia ei päästy lähtemään, joten kisakausi päättyi osaltani Pallakseen.

    Olen oikeastaan tosi tyytyväinen siihen, että kisoja oli vain vähän tänä vuonna. Sairastuminen vuoden 2018 syksyllä ja 4,5 kuukauden liikuntatauko vei kunnon alas. Vasta tammikuun puolessa välissä pääsin aloittamaan kuntoilun uudelleen ja juuri pahimpaan aikaan sillä ulkona oli liukasta, jolloin sai varoa joka lenkillä ettei lennä nurin ja loukkaa juuri leikattua kaularankaa. Salikortin olin jäädyttänyt sairasloman ajaksi, mutta sieltä avautuikin taas hyvät juoksumahdollisuudet matolla treenaamiseen ja kuntokin alkoi kohota pikkuhiljaa.

    Olin päättänyt, että tänä vuonna juoksen satasen ja sen eteen oli tehtävä tuplasti enemmän töitä. Olin sairastumisesta rikki, niin fyysisesti kuin psyykkisesti. Jatkuva hermoja raastava kipu söi psyykkistä kuntoa todenteolla. Psyykkisen puolen sai kuntoon heti leikkauksen jälkeen kun kivut hävisivät mutta fyysisen kunnon kanssa tehdään edelleen töitä. Pikatietä juoksukuntoon ei ole.

    Apk-hallimaraton 21 km – kisarapsa

    Ainoa ns. tasamaan kisa, johon osallistuin oli hallipuolikas Porissa helmikuussa. Olin saanut luvan juosta leikkauksen jälkeen vasta tammikuun puolivälissä. En ollut yhtään varma selviänkö puolikkaasta koska olin ehtinyt treenata niin vähän. Mutta koska luonteeseeni ei kuulu luovuttaminen ihan helpolla, niin vääntäydyin maaliin asti.

    Aika oli 2h 31min, joka oli sen aikaiseen kuntoon nähden hyvä aika. Alla oli kuukausi juoksua, 4,5 kuukauden totaali liikkumattomuuden jälkeen. Pahaltahan tuo koko aika tuntui niin vähän treenin vuoksi mutta hei maaliin asti.

    Apk- hallikisassa on aina ihan mahtava tunnelma, koska kisa on kivan pieni. Puitteet on hyvät ja antimet sitäkin paremmat. Sisävessat, tasainen ”reitti” ja hyvä ”keli” koko kisan ajan.

    RedBull400- kisarapsa

    Kyseinen kisa oli niin kaukana omalta mukavuusalueeltani kuin voidaan vain olla. En ollut treenannut oikeastaan yhtään kyseistä kisaa varten enkä kyllä tiennyt yhtään mitä kisalta olisin odottanut.

    Olin aikeissa olla osallistumatta penikkataudin vuoksi (ortopedikin suositteli jättämään kisan kalenterista) mutta päätin kuitenkin loppu metreillä, että osallistun. Olihan se kokemuksena hyvin erilainen kuin mikään muu kisa missä olen ollut. Matka on lyhyt mutta nousu ylös todella rankka. Lahden mäkihyppyrin yläpäässä verenmaku suussa, taju melkein kankaalla, happea haukkoen tuli mieleen ala-asteen hiihtokisat. Verenmakusuussa ei ole tullut tehtyä mitään sitten ala-asteen hiihtokisojen jälkeen. Penikoita särki yli viikon ja pelkäsin, että ehtiikö edes parantua Karhukierrokselle mutta kyllä ne siitä tokenivat.

    Sen verran kivaa siellä kuitenkin oli, että todennäköisesti osallistun myös ensi vuonna.

    Nuts Karhunkierros 80 km- kisarapsa

    Vuoden pahin pettymys oli kohdallani Karhunkierros. Ei minua harmita, että keskeytin koska se oli sillä hetkellä paras ratkaisua mutta nyt kun takana on Pallas samalla pahalla ololla tallusteltuna, niin tiedän, että olisin varmasti päässyt maaliin myös Karhunkierroksella. Syy pahaan oloon on edelleen mysteeri mutta olen oppinut kahden kisan ajalta sen, että oksettavasta olosta huolimatta pystyn nauttimaan energiaa, joten se ei enää ole syy lopettaa kisaa kesken ellei sitten oikeasti iske nestehukka.

    Ensi vuonna otan Karhunkierroksesta uusinnan samalla matkalla. Haluan päästä maaliin asti ja päästä nauttimaan matkasta kokonaisuudessaan. Parhain pala eli Konttaisen jälkeisen mäet on edelleen kokematta. Ne on päästävä tunkkaamaan. Karhunkierros on sinne päälle 50 kilometriin asti hyvinkin juostavaa, jonka jälkeen alkaa vasta käytännössä se kisan pahin osuus. Siihen asti kun energiat riittää hyvin, niin ollaan jo voiton puolella.

    Nuts Pallas 105 km – kisarapsa

    Pallaksen kisa oli kesän odotetuin kisa. Lähdin kisaan ilman mitään odotuksia ja tavoitteita. Siksi minua ei jännittänyt edes lähtö viivalla koska olin päättänyt, että lähden rauhalliseen tahtiin koittamaan onneani ja etenen niin pitkälle kuin jaksan, toivon mukaan maaliin asti.

    Ongelmitta ei 105 km mennyt mutta maaliin asti pääsin joka oli minun kuntoiselleni tavan tallaajalle äärettömän hyvä suoritus. On se nimittäin rankkaa kävellä suurin osa tuollaisesta kilometri määrästä voiden pahoin ja varpaat paskana. Siitäkin huolimatta, että koko matka ei sujunut hyvässä hengessä ja seuraavan viikon kärsin varsin kivuliaista varpaista, niin olen tyytyväinen, että lähdin koittamaan tuota matkaa.

    Yli 100 kilometrin matkan eteneminen yhteen vuorokauteen oli tämän vuoden tavoitteeni ja kun tajusin saavuttaneeni sen, olin aika ällikälläni koska en olisi uskonut ikinä saavuttaneeni sen tuossa kunnossa, jossa olin kesällä. Olin toki treenannut mäkeä mutta juoksukilometrejä oli silti ihan liian vähän.

    Maisemien puolesta Pallaksen kisa oli myös ehdottomasti paras. Aika kultaa pikku hiljaa muistot (ne kivuliaat) ja voisin harkita lähteväni samalle matkalle joskus uudestaan. Siihen mennessä toivon unohtaneeni kokonaan miten pahalta tuntui Ylläksestä eteenpäin olleet kivikot. Juostavaa osuutta kyseisellä matkalla olisi ollut paljon, jos vain olisi pystynyt juoksemaan. Mäkiä löytyy kivasti koko matkalta ja täytyy todeta, että ne oli mun vahvuus. Mäkitreenien tekeminen koko kesän ajan ei ollut turhaa ajanhukkaa. Jos ylämäet olisi tuntuneet pahalta koko matkan ajan, niin matkan etenemisestä ei olisi tullut yhtään mitään.

    Vaikka matkan suorittamiseen menikin 22h 45 minuuttia, niin ajalla ei minulle ole mitään merkitystä. Minulle paras saavutus oli päästä annetussa ajassa maaliin ilman suurempia loukkaantumisia.

    Vuosi on pulkassa ja voi alkaa suunnittelemaan tulevaa kautta. Kiinnostaisi tietää mihin kisoihin sä aiot osallistua vuonna 2020? 🙂

  • Nuts Pallas 105 km kisarapsa

    Kisa starttasi Pallaksesta kello 24.o0 perjantai ja lauantai vastaisena yönä.

    Olimme tulleet kisapaikalle Äkäslompolosta kisabussilla, jossa ehti vielä hetken aikaa istuskelemaan ja syömään ennen lähtöä. Join ennen bussiin menoa Noccon, sillä hieman punteissa tutisutti, että iskeekö väsy jossain vaiheessa matkaa. Verrattuna Karhunkierroksen aamulähtöön, niin nyt pystyin myös syömään ihan kunnolla ennen lähtöä ja vielä kisapaikallakin söin banaanin. Pääsin näin ollen lähtemään matkaan hyvissä energioissa ja fiiliskin oli hyvä. Jostain syystä en jännittänyt kisaa juurikaan yhtään missään vaiheessa.  En tiennyt lähtiessä taivaltamaan elämäni pisintä matkaa, että selviänkö maaliin asti ja saanko hypätä raatobussiin kyytiin. Olin vain päättänyt mennä, niin pitkälle kun jaksan.

    Pallas-Rauhala

    Tämä pätkä meni kaikkein parhaiten ja todenteolla nautin etenemisestä. Juostiin tasaiset pätkät ja alamäet. Ylämäet mentiin kävellen. Matka olisi niin pitkä ettei kannata kantata heti alkumatkasta.

    Alusta asti nautittiin energiaa 30 minuutin välein mutta siitäkin huolimatta 16 kilometrin kohdalla alkoi sama pahoinvointi kuin Karhunkierroksella. Olin katsonut kellosta, että sykkeet pysyivät hyvin alle 170 eli rasituskaan ei pitäisi olla liian kova.

    Keli oli todella hieno ja pikku hiljaa kun kroppa lämpeni niin sain alkaa ottaa takkia ja hanskoja pois.  Ei oltu luvattu kovin kylmää yötä mutta lähdössä tuntui viileältä.

    Rauhala- Pahtavuoma

    Rauhalan huollosta hieman suklaata, suolakurkkuja ja sipsejä suuhun. Suklaan syönti pahoinvointisena ei ollut hyvä idea mutta se oli siinä kohtaa jo myöhäistä kun suklaa olisi vöyryämässä kohti vatsalaukkua.  Kivasti se kyllä muistutteli vähän väliä olemassa olostaan.  Rauhalasta lähdettiin asfaltille ja ihan vain muutamia kertoja mietin, että eikö tässäkään kohtaa muka löytynyt polkua jossa juosta. Asfalttiosuus meinaan tuntui ikuisuudelta vaikka ei todellisuudessa montaa kilometriä ollut.  Sitten päästiin takaisin metsään joka ei kyllä helpottanut oloa yhtään mutta pystyin sentään juoksemaan vielä tasaisia pätkiä ja alamäkiä.  Jossain 30 kilometrin kohdalla tuli ensimmäisen kerran keskeytys olo ja sanoin miehelle, että nyt on niin pahaolo, että en tiedä pystynkö jatkamaan. Odotin vain huoltoon pääsyä, että voin keskeyttää.

    Pahtavuoma- Peurakaltio

    Vihdoinkin huolto tuli. Mikä onni, että on mies joka osaa hienosti ylipuhua sinut jatkamaan. Huollossa oli samaan aikaan muutamia 160 kilometrin taivaltajia jotka tunnistin Instagramin perusteella.  Oletin huollossa olevan vessa mutta ei siellä ollutkaan sillä vessa puu wc löytyi lyhyen matkan päästä.  Ällötysvaroitus: Yritin käydä oksentamassa mutta mitään ei tullut.  Toivoin, että oksentaminen olisi helpottanut oloa mutta tyhjästä on paha nyhjästä. Niinpä sitten jatkettiin matkaa kun mies niin kivasti esitti asian, että voidaan mennä rauhassa jos vaan jaksan roikkua perässä. 😀 Miehen ansiosta energiaa upposi pahoinvoinnista huolimatta puolen tunnin välein. Kilometrit kului ja tuli aika kiivetä Äkäskerolle. Otin sauvat käyttöön joka hieman helpotti jyrkän nousun kiipeämistä.

    Äkäskeron huipulla oli niin kaunista ja auringon nousu lisäsi astetta lisää tunnelmallisuutta. Jos olisin saanut päättää olisin jäänyt siihen kohtaa juomaan aamukahvit mutta eipä ollut kahvia mukana. Huipulta on tietenkin päästävä myös alas ja päästiin rallattelemaan ihanan pitkää loivaa mäkeä.

    Seuraavassa huollossa odottaisi drop bagi ja cocis-pullo jonka olin pakannut sinne mukaan. Sillä ajatuksella, että pääsee juomaan kylmä cocista sain lisää vauhtia.

    Peurakaltio- Kotamaja 1

    Huoltoon saapuessa mies haki heti drop bagit ja sain haaveilemani cociksen. Pari hörppyä ja sitten ruokaa. Olin laittanut drop bagiin toiset kengät mutta en siinä kohtaa kokenut, että niitä kannattaisi vaihtaa joten jatkoin menoa Salomoneilla. Geelien roskat pois liivin taskuista ja uudet energiat reppuun.

    Huollossahan oli tarjolla kunnon buffet. Oli tarjolla pitsaa, nuudeleita (riisiversio ja tavallisia) liha- tai kasvisliemellä, kaurapuuroa, COCISTA ja sitten perus suolakurkut, suklaat ja sipsit. Annoin mahdollisuuden riisinuudeleille ja kasvisliemelle joka yllätti tulisuudella.  Muutaman kauhallisen sain syötyä mutta ei vain ruoka uponnut. Yritin vielä syödä omasta pussista proteiinipatukkaa mutta ei sekään kokonaan alas mennyt. Mies veti pitsaa ja valitti useamman kilometrin verran kuinka täynnä hän on. Oli mun vauhti kuulemma ihan hyvä kun ei hän kovempaa pystyisi pitsa vatsassa edes mennä. Olisi ollut todella hyvää juostavaa baanaa mutta lähinnä ripeästi sauvakävelin. Lyhyitä pätkiä yritin juosta, että eteneminen edes muistuttaisi etenemistä.

    Peurakaltiosta olisi vielä 60 kilometriä maaliin. Vielä ei olla edes puolivälissä. Kyllä siinä mietti hienosta kelistä huolimatta, että miksi mä olen täällä?

    Kotamaja 1-Kotamaja 2

    Kotamajalle päästyämme siellä istuskeli puolalainen juoksija puhuen kännykkäänsä, jonka kanssa olimme juosseet vuoroin edellä, vuoroin takana koko matkan Pallaksesta asti. Hänelle alamäet tuotti hankaluuksia mutta veti ylämäissä aina ohi.

    Ensimmäisellä Kotamajalla oli tarjolla vain vettä. Täydennettiin pullot ja lähdettiin kipuamaan kohti Kukastunturia.  Tässä kohtaa varpaat alkoivat muistuttaa olemassa olosta ja tiesin vesikelloja tulleen. Ihan tarkkaa muistikuvaa minulla ei ole siitä, että olinko ensimmäiset kerrat potkinut kiviä jo Äkäskerolla mutta silloin ei vielä tullut tuntemuksia. Kukastunturi saavutettiin nopeasti sauvakävellen. Meidän ohi kiisi ylämäessä sauvakävellen ”intialainen ” ( en ole täysin varman kansalaisuudesta mutta intialaisesta puhuimme koko matkan) jonka kanssa myös olimme tulleet yhtä matkaa suurimman osan matkasta.

    Taas kerran oli niin taivaallisen kaunista. Harkitsin jälleen kuvan ottamista mutta en jaksanut kaivaa kännykkää. Seuraavaa kisaa varten pitää hankkia joku näppärä vehje, jolla ottaa nopeasti kuvia ilman, että pitää kaivaa liivin taskusta kännykkää geelisillä sormilla

    Nousut ei tuntuneet pahoilta mutta alamäet oli tuusan nuuskana olevien varpaiden takia yhtä helvettiä.  Huipulla huvitti hiihtäjille tarkoitettu merkki, että edessä olisi vaarallinen lasku. Olihan se aikamoinen lasku ja voin kuvitella, että suksilla voisi aiheuttaa hikikarpaloita pipon alle. Hissukseen käyskentelin alas. Helppoa baanaa oli koko matka Kotamaja 2:n mutta näillä varpailla ei enää juostu. Sattui niin paljon kun löi varpaan kiveen, että tähtiä vaan näkyi.

    Kotamaja 2 – Ylläsjärvi

    Kotajamaja 2:lla täytettiin pullot ja istuin syömään pikku patukan Fazerin sinistä.

    Tiesin, että jos selviän järjissäni Ylläsjärvelle, niin pääsisin todennäköisesti maaliin asti. En enää puhunut keskeyttämisestä sen ekan kerran jälkeen kun asian mainitsin miehelleni 30 km:n kohdalla. Hän päättäväisesti jaksoi kannustaa ja piti huolen, että 30 minuutin välein otan energiaa.

    Ennen Ylläksen kivikoita huokaisin helpotuksesta kun pääsimme kipuamaan pitkospuita. Varpaat kiittivät.  Kivikon alkaessa potkin taas varpaita kiviin ja voi helvetti kun se sattui. Tässä kohtaa kisaa en pystynyt enää ottamaan yhtään juoksuaskelta. Varpaita piti asetella kenkään jo kävellessä ja kirosin kenkävalintaani todenteolla.  Joka askeleella sattui niin paljon, että olisi tehnyt mieli itkeä.

    Minulla ei ole ikinä ennen ollut mitään kivikkoja vastaan mutta täytyy todeta, että tämän kisan myötä en halua vähään aikaan rymytä kivikossa. Myöskään varpaani eivät kestäisi sitä muutamaan kuukauteen. 🙁

    Ensimmäistä kertaa matkan aikana jouduimme kiristämään tahtia, että ehtisimme ajoissa Ylläsjärven huoltoon. Mieheni jutteli joidenkin 160 km:n juoksijoiden kanssa, että olisi vielä pari kilsaa huoltoon ja mutta aikaa ei olisi enää kovinkaan paljon. No tieto ei ihan pitänyt paikkaansa sillä olimme Ylläsjärvellä 17.30 paikkeilla eli aikaa cut offiin olisi ollut 1,5 tuntia.

    Huoltopöydästä nappasin ihania marmeladikarkkeja. Huippu hyviä ja just täydellisiä siihen kohtaan!  Oli aika lähteä kipuamaan Ylläksen huipulle.

    Ylläsjärvi – Kellokas

    Kyllä mäet on tehty pitkiksi Lapissa.  Ne tuntuvat loputtomilta. Aina kun luulit olevasi lähelläkään, niin et ollut vielä päässyt alku pidemmälle. Nousu Ylläkselle tuntui lähinnä todella huonolta kisajärjestäjien pilalta, mutta tämä oli vasta alkua johon en ollut edes varautunut. Vihdoinkin alkoi alamäki. Sekin oli pitkä. Ensimmäistä kertaa kisan aikana alkoi vasemmassa polvessa tuntua kipua. Varpaiden takia jouduin kävelemään varovasti mäkeä alas ja se varmasti oli syynä polven oireiluun. Tasaisella polven oireilu jäi pois.

    Kellokas – maali

    Seuraavaan huoltoon saavuimme yllättävän nopeasti. Koitimme päästä sinne mahdollisimman ripeästi, jotta meille jäisi mahdollisimman paljon aikaa viimeiseen pätkään. Vielä olisi nimittäin Pirunkuru edessä.

    Huollossa kävin vessassa ja täytin pullot. Olin juuri aikeissa ottaa jotain syötävää kun ” intialainen” oksensi edessäni. Ruokahalu lähti just, joten ei muuta kuin matkaan.  Oma pahaoloni oli jäänyt matkan varrelle enkä enää huomannut mitään muuta kuin sykkivät varpaani.

    Pitkältä tuntuvan baanan jälkeen eteemme aukesi se kuuluisa Pirunkuru. Itsehän nimenomaan halusin tänne ja halusin kokea tämän. Siinä kohtaa kun olin vasta muutaman metrin rymynnyt mäkeä ylös, olin sitä mieltä, että tämän olisi voinut jättää kokematta.  Oli pakko pitää pysähdyksiä vähän väliä. ” Intialainen” oli taas mäessä samaan aikaan ja tiukkaa näytti nousu tekevän hänellekin.  Mäen päällä tuli tehtyä ensimmäisen harharetki, sillä seurasin vain miestäni joka taas seurasi ”intialaista”. Hetken päästä aloimme miettiä missä on reittimerkit. Takanamme tuli vielä kaksi juoksijaa,  joilta kyselimme näkyykö merkkejä. Merkit olivat siellä, joten ei muuta kuin takaisinpäin. Onneksi emme ehtineet pitkään mennä harhaan.

    Kivikon jälkeen aukesi taas kunnon juoksubaana mutta kun ei pystynyt juoksemaan. Ei sitten yhtään. Varpaat olivat räjähdyspisteessä.  Lopussa kilometrit olivat vähintäänkin tuplattu. Maaliin pääsy tuntui ihan loputtoman pitkältä tarpomiselta. Olin kuvitellut maaliin pääsyn olevan itselleni tunteellinen hetki mutta mitä vielä. Juoksimme viimeiset metrit maaliin käsi kädessä mieheni kanssa eikä mielessä liikkunut yhtään mitään (kuten kuvasta saattaa huomata 🙂 ).  Olin super onnellinen maaliin pääsystä vaikkakin sauvakävelyyn kului aikaa 22 h 44 min ja rapiat päälle.  Kauas on pitkä matka, se tuli todettua!

    Kuva Onevision

    Maali

    Maalissa saimme Nutsin kaulakorut kaulaan ja ohjeistettiin menemään ruokatelttaan. Savuporokeitto maistui täydelliseltä. Teltassa oli bileet parhaillaan käynnissä ja bändi soitti menevää musaa. Olisi ollut kiva jäädä katsomaan menoa mutta oli päästävä suihkuun. Kävely mökille oli järkyttävää. Muutaman kilometrin matka niillä jaloilla kun oli hetken istunut paikoillaan, sattui niin hemmetisti. Onneksi olin varannut mökin suhteellisen läheltä kisakeskusta. Matka vain oli siitä kehno, että se oli liian lyhyt, että olisi tilannut taksin mutta liian pitkä käveltäväksi.

    Kisan jälkeen

    Oli ihanaa päästä mökille, saada kengät pois, juoda cocista sekä happy joen, käydä suihkussa ja mennä pitkäkseen. Nukkumisestahan ei tullut yhtään mitään mutta se nyt oli arvattavissa. Vasen lonkka sekä polvi ja varpaat oli tulessa. Ei pystynyt olemaan pitkällään mutta ei pystynyt myöskään seisomaan. Koko yö oli yhtä tuskien taivalta.

    Ei sitä oikein seuraavanakaan päivänä vielä tajunnut millaisen matkan oli tarponut. Kroppa muistutti kyllä, että jotain oli tullut tehtyä. Liikkuminen muistutti epäonnistuneen lonkan tekonivel leikkauksen läpikäyneen 100-vuotiaan etenemiseltä. Miten lonkka voikin oireilla niin paljon kun ei se ollut koko kisan reitin aikana kertaakaan ollut kipeä?  En tajua. Liekö sitten vain askeltanut menemään kipeiden varpaiden takia huonossa juoksuasennossa joka vaikutti näin.

     


    Olimme fiksuna pakanneet kaiken jo valmiiksi ennen kisaan lähtöä ja osa oli viety jo auton takakonttiin. Säästyisi aikaa ja vaivaa. Söimme aamiaisen mökillä vaikka mökin vuokraan kuului aamiainen Lapland Äkäshotellissa koska en vain pystynyt liikkumaan.  Tästä viisastuneena otan myös ensi kerralla varvastossut mukaan. Jalkojen turvotus oli niin kamalaa, että en saanut mitään kenkiä jalkaan. Kotimatkan huoltoasema reissut oli huvittavinta ikinä. Se, että pääsi ensinnäkin autosta ylös, oli jo oma temppunsa, saati, että pääsi kävelemään. Lonkan kipu oli niin kamalaa, kuin joku olisi vetänyt puukolla joka askeleella. Autossa istuminen 12 tunnin ajan kotiin ei myöskään tehnyt liikkumisesta mitenkään ketterämpää. Olisin suosinut drive in paikkoja ruokapaikoiksi mutta kun vessaankin oli päästävä niin ei mun suunnitelma oikein toiminut.

    Näin viikko kisan jälkeen fiilis kisasta on hieno. Mä tein sen, vaikka olin ihan viittä vaille keskeyttämässä jo ihan alkumatkasta. Ihan omaa tsemppariani olisin satavarmasti luovuttanut. Suurin kiitos kuuluukin miehelleni joka jaksoi jatkaa matkaa kanssani vaikka välillä kävin hyvin syvissä vesissä. <3