• Minäkö ujo?

    *Postaus sisältää affiliate-linkkejä*

    Olen mieltänyt itseni aina kiltiksi mutta on ollut vaikea määrittää mitä kiltteys minussa edustaa. Niin aloin miettiä, että olen myös introvertti, sillä viihdyn omissa oloissa. Luettuani Liisa Keltikangas- Järvisen kirjan Ujot ja introvertit päädyin siihen, että olen ujo. Ujous on varmasti ollut läsnä minussa jo ala-asteelta lähtien. En ole koskaan ollut se joka on kaveriporukan kovaäänisin tai heittäisi villejä ehdotuksia esille. Olen tarkkailija.

    Olen pitänyt ujoutta sellaisena lapsen piirteenä. Sellaisena joka ei kasva mukana aikuisuuteen, vaan häviää matkan varrella. Kuinka hassulta tuokin ajatus kuulostaa, kun sen kirjoitti ylös? Mihin ujous häviäisi ihmisestä? Varmasti on mahdollista opetella pois ujoudesta kuten monesta muustakin piirteestä mutta jos ei ole tiedostanutkaan olevansa ujo, niin vaikeaa sellaisen eteen on ollut mitään tehdä.

    Kirjaa eteenpäin lukiessa alleviivasin koko ajan jotain tärkeää. Tuntui, että kirja herätti minussa jatkuvasti tuntemuksia. Tunsin tutustuvani itseeni lukiessani kirjaa. Totesin jatkuvasti, että tuollainenkin minä olen ja hienoa, että se on tässä nyt mustaa valkoisella kirjoitettuna. Kaikki ei olekaan minun kuvitelmaani, vaan sille kaikelle on selitys. Olen ujo. Tietenkään kaikkea ujoudessa en allekirjoita omalla kohdallani mutta moni tekoni sai vastauksia kirjasta ja olen siitä super onnellinen.

    Olen kokenut viime vuonna suurta painetta olla tietynlainen ja siihen liittyen olenkin kirjoittanut postauksia. Riittämättömyyden tunteesta ja ylisuorittamisesta kerroin jo aiemmin. Oman tarinani työuupumisesta sekä jaksamisesta halusin jakaa, vaikka postauksen julkaiseminen pelotti. Minusta on hyvin ristiriitaista, että nykymaailmassa kannustetaan olemaan oma itsensä ja hoetaan, että on rikkaus, että olemme kaikki erilaisia. Silti tuntuu, että esimerkiksi kaikissa työpaikkailmoituksissa etsitään super innokasta ja hyper sosiaalisesti aktiivista työntekijää, joka on aina äänessä ja heittää jatkuvasti ilmaan hyviä kehitysideoita eli sellaisia mitkä ei ole vastaan nykyistä toimintatapaa. Olen samaa mieltä kirjan kirjoittajan kanssa siitä, että ujot tulevat rekrytoinneissa helposti väärinymmärretyiksi koska ujoutta ei ymmärretä. Ujot voidaan mieltää vaikeasti lähestyttävinä ja epäsosiaalisina vaikka ujo ihminen ei todennäköisesti ole kumpaakaan näistä. Ujo ja introvertti työntekijä on todennäköisesti lojaalimpi työnantajalle ja keskittyy työn tekemiseen, kun taas ekstrovertillä keskittymistä keskeyttävät sosiaaliset kanssakäymiset. Näkisin myös ekstrovertin vaihtamassa työpaikkaa helpommin, koska he kaipaavat enemmän vaihtelua ja haluavat olla jatkuvasti mukana jossain uudessa. Joskus olisi kiva tietää mietitäänkö rekrytointi tilanteessa vain kuinka hyvä tyyppi saadaan tiimiin valitsemalla ekstrovertti eikä sitä, että kuinka pitkäikäisen työntekijän hänestä saa yritykseen. Enkä sano etteikö ole olemassa ekstroverttejä, jotka ovat samassa työpaikassa koko elämänsä mutta voisin väittää, että nämä ovat joka tapauksessa harvassa.

    Sosiaalinen ihminen haluaa viettää aikaa muiden kanssa ja haluaa olla tykätty. Minäkin tykkään viettää aikaa ihmisten kanssa mutta viihdyn hyvin myös yksinäni. Kukapa ei myöskään haluaisi olla pidetty ystävä ja työkaveri? Kirjassa oli kappaleen verran pohdintaa ihmisistä, joilla sosiaalisuus on hyvin korkea. Minä koen tämän kaltaiset ihmiset enemmänkin mielistelijöinä, sillä he tavoittelevat kaikilla toimintatavoillaan hyväksyntää ja kiitosta. He myötäilevät muita, koska pelkäävät menettävänsä suosionsa. Jäin pohtimaan kokeeko esimiehet nämä heitä mielistelevät työntekijät parempina työntekijöinä ja eri mieltä olevat työntekijät koetaan uhkana. Vaaditaan suorasukaisuutta mutta et saisi olla eri mieltä, koska se koetaan negatiivisuutena. Asioista saa sanoa suoraan niin kauan, kun ne myötäävät muiden sanomisia. Sosiaalisuutta on siis monen asteista eikä ole vain yhdenlaisia sosiaalisia ihmisiä.

    Ujouteen liittyy monia ”piirteitä”, joita itse olen huomannut vasta uupumuksen aikana itsessäni.

    Olen aina ollut keskusteluissa se tarkkailija, joka kuuntelee ja vastaa jos jotain kysytään, mutta pysyttelee muuten taka-alalla. Mietin aina tarkkaan sanomisiani ja se onkin yksi ongelmista keskusteluissa tai palavereissa. Mietin niin kovin mitä sanoisin ja millä tavalla, että en välttämättä ehdi sanoa sanottavaani, kun on jo siirrytty toiseen aiheeseen enkä saa sanottua asiaani. Olen kriittinen itseäni kohtaan siitä mitä päästän suustani ja siksi esimerkiksi työhaastattelut ovat minulle kamalia, koska rekrytoijan kysymykset tulevat täytenä yllätyksenä ja vastaukset pitäisi heittää ilmoille sillä sekunnilla. Ahdistun, kun minulla ei ole aikaa miettiä vastausta ja pelkään, että vastaan jotain typerää. Siksi en varmaan loistakaan työhaastatteluissa ja minusta saa täysin urpon kuvan. Jään myös helposti miettimään mitä olen kenenkin kanssa jutellut ja joskus häpeän itseäni siitä, että olen sanonut jonkin asian omasta mielestä hassusti ja mietin mitä muut siitä ajattelivat vaikka totuus on, että kukaan tuskin edes huomasi.

    Tällaista korostunutta tietoisuutta itsestä ja oman käytöksen liiallista tarkkailua kutsutaan ujouden kognitiiviseksi komponentiksi, joka on yksi ujouden olennainen piirre. Ujoilla kyky itsereflektointiin on ylikorostunut. Itsereflektointi on hyvä piirre mutta liiallisena siitä on enemmän haittaa kuin hyötyä. Ujojen kognitiivisia komponentteja ovat myös omien taitojen aliarviointi sekä herkkyys tulkita ympäristön informaatio negatiivisesti, jossa minä olen ihan maisteritasoa. Koen helposti muiden kommentit kritiikkinä itseäni kohtaan. Vaikka toinen ihminen sanoisi asian täysin normaalilla äänensävyllä, niin saatan tulkita sen niin, että otan itseeni siitä. Koen, että minun pitäisi tehdä siis asialle jotain tai yrittää vielä enemmän. Luon siis itselleni älyttömästi paineita ihan turhista asioista, jotka siis tiedostan kerran tässä olen tätä kirjoittamassa. Mielen kanssa joutuu tekemään hieman enemmän töitä, jotta tällaisista ajattelutavoista pääsisi eroon tai edes vähemmälle. Siksi tykkään nähdä ihmiset kasvokkain kun keskustellaan, jotta pystyn tulkitsemaan toisen ilmeitä ja eleitä. Ne ovat minulle tärkeitä siinä kohtaa, kun mietin oliko kommentti tarkoitettu negatiiviseksi vai positiiviseksi.

    Ujouskaan ei ole aina esillä vaan voi olla valikoivaa. Tuttujen ihmisten ympäröimänä ujo voi tuntea olonsa turvalliseksi. Oma ujouteni ainakin häviää tyystin muutaman alkoholiannoksen jälkeen ja minusta voikin saada täysin erilaisen kuvan siitä millainen olen. Yllätys voi olla suuri jos näkee minut seuraavan kerran ilman alkoholin vaikutusta. 😀 Olen kuitenkin se sama Susanna mutta vain hiljaisempi.

  • Korkeintaan vähän väsynyt – Tarina uupumisesta ja riittämättömyyden tunteesta

    *Kirja on saatu kustantajalta (Gummerus) ja postaus sisältää mainoslinkin.

    Uupumisen myötä innostus lukemiseen kasvoi, koska halusin lukea uupumisesta kaiken. Kerrankin olisi aikaa lukea mutta sitä vastoin keskittymiskykyni oli täysin kadoksissa. Rakas lukuharrastus kärsi kovan tappion ja oli nieltävä pettymys. Kokonaan en luopunut kirjoista ja lukemisesta vaan annoin itselleni lukea sen mitä jaksoin ja niinpä luettuani päivittäin 1-2 sivua, sain päätökseen Eeva Kolun kirjan Korkeintaan vähän väsynyt.

    Minulla oli kirjasta kovat odotukset, olihan kirjaa ehditty hehkuttamaan kaikkialla. Eikä yhtään suotta. Minuun kirja kolahti ja harva lukemani kirja on niin täynnä omia merkintöjäni kuin tämä kirja. Tykkään tehdä kirjoihin merkintöjä, sillä voin palata niihin useasti, jolloin on helpompi koluta kirjasta ne itselle tärkeäksi havaitut asiat.

    Suurin syy miksi kirja tuntui omalta johtuu siitä, että minulla on omakohtaista kokemusta uupumisesta mutta eniten kolahti Eevan tapa kirjoittaa. Tykkään tavasta, että kerrotaan asioista suoraan mitään kaunistelematta. Sitähän se elämä on. On hetkiä ja asioita, joita voi kaunistella mutta uupumista on turha yrittää saada kuulostamaan paremmalta kuin mitä totuus on. Syitä uupumiseen on monia mutta henkilökohtaisesti samaistun Eevan tarinaan monelta osin.

    Eeva siteerasi Antti Tuiskun Mä Hiihdän laulua ” Jos nyt jaksan vielä tän yhden mäen yli…” ja myönnän, että monesti on tullut itsekin toitotettua tuota itselleni. Sitä sinnittelee hyvin pitkään, kun niin päättää. Minä en halunnut myöntää itselleni, että olisin oikeasti levon tarpeessa. Ajattelin joka viikko, että kun tästä viikosta selviän niin seuraava viikko on varmasti helpompi. Niin ei käynyt koskaan vaan paine vain kasvoi viikko viikolta. Kun vuosia yrittää mennä tavalla, on varmasti helppoa tajuta, että siitä ei hyvää seuraa. Ei kenenkään pää pysy mukana moisessa ja lopulta kropastakin loppuu veto.

    Ylisuorittaminen

    Olen varmasti aiemmin täällä kertonut, että olen suorittaja. Pahimman luokan suorittaja. Eeva Kolun määritelmä ylisuorittajalle oli minusta hyvin osuva: henkilö, joka kokee olevansa olemassa vain tulosten, saavutusten ja päämäärien kautta. Kun yhtälöön lisää kalvavan epävarmuuden , on kasassa melkoinen työnantajan unelmapakkaus. Joku, joka uhraa vaikka terveytensä, ihmissuhteensa ja perimmäiset arvonsa tavoitellessaan tunnetta siitä, että kelpaa. Että tekee tarpeeksi.

    Kuvaus ei voisi olla parempi kertomaan millainen olen tai olin, koska uupumisen myötähän tästä ylisuoriutumisesta on tarvinnut päästä eroon. Opetella mikä on riittävän hyvä. Tietenkään uupuminen ei ole toivottavaa mutta myönnän, että en ole ikinä aiemmin tehnyt näin suurta opintomatkaa itseeni. Uupumisen myötä arvoni menettivät merkityksenä ja jouduin tosiaan miettimään arvojani uudelleen. Lääkäri kysyi minulta oltuani suunnilleen kuukauden sairaslomalla, että mitkä ovat arvoni ja en keksinyt mitään. Vasta usean kuukauden jälkeen, kun olo oli parempi sain ajatuksia enemmän kokoon ja tajusin arvoni muuttuneen siitä mitä ne oli aiemmin. Koin ristiriitoja arvojeni kanssa moneen suuntaan mm. työhöni, jota en ennen ollut mitenkään miettinyt arvojen perusteella. On täytynyt pohtia mikä itselle on tärkeää ja mitä olen valmis tekemään onneni eteen.

    Suorittamiseen liittyy vahvasti myös maalia kohti meneminen. Aina on täytynyt olla jokin päämäärä mitä kohti mennä. Pelkkä eläminen päivä kerrallaan vailla määränpäätä on tuottanut minulle aina tuskaa. Koin, että jos ei ole mitään mitä odottaa niin mikään ei sillä välilläkään tunnu miltään. Terapeutin kysyessä minulta mitkä ovat tavoitteeni terapian suhteen, sanoin suoraan, että olen luopunut tavoitteista. En halua pohtia missä näen itseni vuoden, kahden tai kymmenen vuoden päästä. Nimenomaan niiden vuoksi olen toipumassa uupumisesta. Haluan elää tässä ja nyt. Nauttia elämästä ilman kiirettä, koska kiirehän siinä syntyy kun tavoite tai määränpää lähestyy eikä ole lähelläkään sitä mitä on odottanut.

    Riittämättömyys

    Riittämättömyyden tunne vetää ahtaaseen tilaan ja lopulta tuntuu kuin happi loppuisi tilasta täysin. Tunne, kun mielestäsi olet tehnyt kaiken mahdollisen ja silti koet ettei sinua arvosteta. Mikään mitä olet tehnyt ei riitä. Mikään minkä osaat ei riitä. Aina on joku sinua ahkerampi, parempi ja kauniimpi. Sosiaalinen media ohjaa meitä tähän riittämättömyyden kuiluun. Väsyneenä ajatusmaailma on jo niin heikoilla jäillä ettei osaa erottaa, että sosiaalinen media kuvaa täydellisiä hetkiä. Hetkiä, jotka voivat olla jopa lavastettuja. Ne täydelliset kuvat eivät kerro koko totuutta. Kun äitienpäivänä vertasin itseäni Instagramin täydellisiin onnen hetkiin, aloin itkeä. Koin olevani todella huono äiti. Heti aamulla kuopuksen kanssa käyty riita ei auttanut olotilaa. Meillä ei ole perinteitä juhlapyhiin, paitsi jouluun ja olin todella kateellinen kaikille niille, joilla isät toi äidille aamiaista sänkyyn ja lapset toi suupielet korvissa äidille itse tekemiään lahjoja. Meillä ei ole koskaan ollut tällaista ja se iski minuun todella kovaa. Vasta usean kuukauden jälkeen ymmärsin, että minun ei tarvitse verrata itseäni muihin. Minun ei tarvitse viettää juhlapyhiä samoin kuin muut. Jokainen perhe viettäköön miten haluaa. Minä riitän perheelleni tällaisena kuin olen. Nyt ymmärrän sen. Minun ei tarvitse olla täydellinen vaan riitän tällaisena kuin olen.

    On vaikea hyväksyä asiaa, että työelämässä ei riitä, että tekee työt hyvin. Ennen se oli tärkeää, mutta ei enää. Osaamista ei ole ikinä tarpeeksi, pitäisi olla tehokkaampi, innostuneempi, olla enemmän äänessä, tuoda enemmän ideoita esiin, olla kaikessa mukana yms. Tutkinnot eivät enää takaa työpaikkaa vaan vaaditaan kokemusta, jota on vaikea saada jos ei pääse koskaan sellaiseen työhön, josta kokemusta saisi. Kokemuksen lisäksi painoarvoa saa työnhaussa yltiöpositiivinen kyläluuta eli henkilö joka näkee kaiken vaaleanpunaisin silmin ja on aina kaikkialla. Myönnän suoraan, että minun on ollut vaikea hyväksyä uutta työkulttuuria, jossa persoonallisuus on tärkeämpää kuin työn tekeminen hyvin. Tajuan tietenkin sen ettei näin välttämättä ole kaikissa työpaikoissa mutta tämän tyylinen kulttuuri on työpaikoilla yleistymässä. Minä toivoisin, että minua arvostetaan osaamiseni ja työpanokseni takia eikä siksi, että olen hyvä tyyppi. Se tuntuu vain niin väärältä. Sosiaalisesti aktiiviset työntekijät jyräävät alleen tehokkaat työntekijät, jotka viihtyvät hyvin omassa rauhassa.

    Mietteistä tekoihin

    Huvitti, että Eeva oli ottanut kirjaansa esimerkin marjojen poimimisesta. Eeva kertoi miten hänen suvussaan marjat otetaan tosissaan ja marjojen poiminen muistuttaa maailmanloppuun valmistautumista. Metsään mennään kymmenen litran ämpärien kanssa eikä nauttimaan maisemista. Marjoja kerätään kesällä, jotta niistä saadaan nauttia talvella. Eeva kertoi miten oli kesällä alkanut miettiä mökillä vattupuskan nähdessään miten kivaa on kerätä vattuja seuraavan aamun jugurtin sekaan ja nauttia marjoista silloin kuin ne ovat parhaimmillaan.

    Tänä kesänä oli nimittäin ensimmäinen vuosi, kun jätin marjat ja sienet keräämättä. Tykkään käydä keräämässä sieniä mutta totesin, etten halua sieniä pakkaseen vain siksi, että niitä on kiva kerätä. Ne pitäisi syödäkin ja olen meidän perheessä lähes ainoa joka sienistä tykkää. Mustikoiden keräämisestä en ole koskaan tykännyt mutta olen pitänyt sitä sellaisena jokavuotisena pakkopullana kuten myös usean mansikkalaatikon jemmaamisen pakkaseen ja kaikki vain siksi, että talvella on sitten marjoja pakkasessa. Puhuin aiemmin ristiriitaisista ajatuksistani uupumuksen aikana ja tämä oli yksi niistä. Miksi ihmeessä minun pitäisi kerätä ja hankkia marjoja pakkaseen jotka löydän sieltä parin vuoden päästä, koska ne vaan unohtui syödä aiemmin. Päätin, että voin ostaa suoraan pakaste-altaasta ne muutamat marjapussit jotka käytämme vuoden aikana. Tämän oivaltaminen oli minulle kuin riippakiven pudottaminen kaivoon. Niin mitätön asia mutta silti se piti minua joka vuosi löysässä hirressä. Minusta on ihanaa, että marjoja kerätään kerran niitä metsissä on mutta kaikkien ei ole siihen keräilyyn osallistuttava. En sano ettenkö mene enää ikinä keräämään marjoja metsästä tai sieniä mutta sanotaanko, että pidän hengähdystauon.

    Toinen asia mistä luovuin täysin, on to do-listojen tekeminen. Ai, että miten rakastinkaan tehdä listoja, KAIKESTA. Listojani löytyi kodistamme kaikkialta. Se maaginen tunne, kun saa vetää listalta jonkin tehdyn työn yli. Kuinka usein sitten sain listalta vedettyä jonkin asian yli? Suoraan sanottuna yhä harvemmin mitä uupuneemmaksi tulin. Listan asiat pyöri mielessä jatkuvasti oli ne sitten työhön liittyviä tai vapaa-ajan juttuja. Pyöritin päässä tekemättömien töiden karusellia, mutta en saanut mitään tehtyä. Minun oli hyvin aloittaa tekemään mitään ja jos aloitin niin hypin seuraavaan ennen kuin edellisen oli valmis. Lopulta keskeneräisiä juttuja saattoi olla kymmenen. Oli hyvin vaikeaa keskittyä yhteen asiaan kerrallaan koska koko ajan mielessä pyöri mitä kaikkea on saatava aikaiseksi. Loin itselleni jumalattoman paljon painetta näillä listoilla. Ne eivät auttaneet minua millään lailla vaikka sehän oma ajatukseni listojen tekemisessä oli.

    2020-luvulla ainoastaan työ ei ole uuvuttavaa, koko elämä on uuvuttavaa.

    Eeva Kolu

    Mietin pitkään mikä meitä nykypäivän-ihmisiä oikein vaivaa, kun kaikesta otetaan niin kova stressi ja kaikki uuvuttaa. Pyöritettyäni asiaa hetken mielessä oli vastaus selkeä. Kaikkea on nykyään liikaa ja elämästä on tullut suorittamista. Tiedän tämän aiheuttavan vastalauseita mutta olen täysin varma, että kun meistä jokainen tutkisi muutaman päivän elämäänsä, niin tuo konkretisoituisi. Me olemme jatkuvasti tekemässä jotain tai menossa jonnekin. Silloinkin kuin vain olemme niin teemme jotain. Rauhoittumiseen suositellaan meditaatiota tai luonnossa liikkumista yms. Olemme tuolloinkin aistit valppaina, joten ei sitäkään mielestäni pelkäksi olemiseksi voisi sanoa. Pohdin terapeutilleni ääneen tätä olemisen tuskaa. Mitä se pelkkä oleminen sitten on, mitä pitäisi tehdä? Monesti tulee itsekin sanottua arkena väsyneenä, että olisi kiva vain olla. Terapeutti kysyi mitä se sitten on mitä haluat silloin tehdä, enkä osannut vastata. Riittääkö kirjan lukeminen ja tv:n katsominen olemiseksi? Saako aivoni ja kehoni tuolloin tarvitsemansa levon? Näitä olen pyöritellyt mielessäni ja tullut siihen tulokseen, että jokainen tehköön niitä asioita jotka itselle sopivat pään nollaamiseen. Edelleen olemme yksilöitä. Minun ei tarvitse meditoida ellei se tunnu omalta jutulta. Joku muu voi kokea, että juokseminen ei ainakaan tunnu auttavan rauhoittumaan, kun taas se on minusta yksi parhaita tapoja nollata ajatukset.

    Kun osaisimme kaikki olla sellaisia kuin haluamme, ei vertailua muihin, ei riittämättömyyden tunnetta, ei syyllisyyttä tekemisistä tai tekemättä jättämisistä. Elämä olisi varmasti vähemmän uuvuttavaa. Olen luvannut itselleni, että aion hyväksyä itseni sellaisena kuin olen. En aio muuttaa itseäni työn, ystävien tai minkään muunkaan asian vuoksi. Haluan ansaita kaiken sellaisena kuin olen, väheksymättä yhtään itseäni. Haluan olla ylpeä itsestäni ja uskaltaa sanoa sen ääneen.

  • Jaksamisen rajat – Mihin sinä vedät jaksamisen rajan?

    *Kirja on saatu kustantajalta (Basam books) ja postaus sisältää affiliate- linkkejä

    Luettuani Merja Karjalaisen Jaksamisen rajat-kirjan sain valtavan inspiraation kirjoittaa. Mietin pitkään kuinka suoraan uskallan kirjoittaa aiheesta mutta koska tämä on minun blogini ja nämä ovat minun mielipiteitäni, niin saan kirjoittaa juuri niin kuin asiat koen. Haluan kuitenkin muistuttaa, että asioilla on yleensä useampi puoli.

    Jaksamisen rajat on kirjoitettu työsuojelun näkökulmasta. Minusta vaikeaan sekä arkaan aiheeseen on tartuttu todella kiinnostavalla tavalla. Suoraan sanottuna minulle ei ole koskaan oikein ollut selvää mikä työsuojelun tehtävä on tai miten laaja käsite se on.  Työni puolesta toki työsuojelun aspektit otetaan huomioon työtapaturmia sattuessa mutta jotenkin olen mieltänyt sen liittyvän enemmän esimerkiksi rakennusalalla työskentelevien työturvallisuuteen.  Minulle tulikin siksi täytenä yllätyksenä, että myös psykososiaalinen kuormitus ja sen ennaltaehkäisy kuuluu työsuojelun tehtäviin.  Minusta tuntuu, että työuupumusta on vasta varsin myöhään alettu tutkia ja sitä ennen uupumisoireet on todennäköisesti piilotettu masennuksen tai muun mielialahäiriön piikkiin. Työuupumustilastoja on saatavilla 2010-luvun alusta ja niiden mukaan joka neljäs työssä käyvä suomalainen tuntee työuupumusta ja 2-3 prosenttia potee vakavaa työuupumusta. Jatkuvasti muuttuva yhteiskunta on tehnyt paljon muutoksia työelämään, ja sitä myötä uupumiset ovat todennäköisesti yleistyneet. Elämämme on nykyään hektistä niin töissä kuin vapaa-ajalla. Olemme jatkuvassa muutostilassa.  Muutokset toki kuuluvat elämään ja jokainen itse vaikuttaa miten niihin muutoksiin suhtautuu ja sopeutuu.  Jos uusia käänteitä tulee jatkuvalla syötöllä ja palautuminen on riittämätöntä, alkaa uudet asiat stressaamaan. On vaikeaa enää omaksua mitään uutta, kun pään kovalevy on täynnä. Tuntuu ettei sinne vaan enää kerta kaikkiaan mahdu mitään.  Stressaantuessa lisää, alkaa ahdistus kasvamaan asioista, jotka olisi muistettava ja asioita alkaa kirjaamaan lapuille mutta lappuja ei muista lukea.  Kun stressistä tulee jatkuvaa, se kuormittaa elimistöämme ja lopulta johtaa ylikuormitustilaan, jos ei stressiä saa kitkettyä ajoissa.  Näin kävi minulle.

    Oma tarina

    Minun kuten monen muunkin työ on hektistä ja muutoksen tuulet puhaltavat lähes viikoittain.  Syksyllä 2019 isoja muutoksia tuli useita kuten uudet esimiehet ja uudet tiimijaot.  Nämä yksinään jo stressasivat mutta sen lisäksi tuli paljon kaikkea pientä.  Muutokset eivät jääneet kuitenkaan vuoteen 2019 vaan seurasivat mukana vuodelle 2020. Aloitin osaamisen laajentamisen alkuvuodesta innokkaana muutamien muiden kollegoiden kanssa ja nopeasti kävi ilmi, ettei tätä ”projektia” ollut esimiesten toimesta mietitty yhtään vaan lähinnä he sanoivat palavereissa, että ”katsotaan miten tämä tästä lähtee rullaamaan ja otetaan sitten koppia, jos tulee ongelmia eteen”.  Fiksu olisi jättänyt leikin heti kesken ja poistunut takavasemmalle, mutta minähän halusin tehdä oman osuuteni ja ylisuorittajana onnistua. Halusin tehdä työni hyvin ja tein kaikkeni, jotta työjononi, joita tuli siis kaksi sen jälkeen, kun aloitin osaamisen laajentamisen.  Työjonojen tekemiseen saatiin joku järki, mutta koska toisen työlajin työt olivat useimmiten kiireellisimpiä, niin päivät menivät niiden tekemiseen eikä aikaa jäänyt viikossa enää toisen työjonon purkamiseen. Haasteita tuntui olevan jatkuvasti matkalla mitä enemmän kevättä kohti mentiin. Etätyöhön kokonaan siirryttäessä maaliskuussa avun saaminen perehdyttäjiltä vaikeampiin tapauksiin oli kiven alla ja niiden tapausten tekoon joutui käyttämään rutkasti enemmän aikaa.  Toinen työlaji toi työpäiviin lisää negatiivisuutta, koska kukapa haluaisi kuulla, ettei jotain vahinkoa korvata.  Lopulta olin niin väsynyt, että minusta tuntui kuin tuottaisin kahdeksan tuntia päivässä pettymyksiä. Kirjoitin työpäivät kielteisiä päätöksiä ja soitin niistä asiakkaille. Jotkut ottivat asian vastaan paremmin kuin toiset.  Mitä useammin tämä toistui päivässä, sitä uupuneemmaksi olotilani kävi. Välillä tuntui kuin ei saisi enää happea ja rintaa puristi.  Tuntui kamalalta ottaa asiakkaiden puheluita vastaan ja yhtä kamalalta tuntui soittaa asiakkaille. Puhelimesta tuli itselle riippakivi, jota kantoi mukana kaikki työpäivät.  

    Otin asiakkaiden kiukut itseeni ja tunsin itseni todella huonoksi ihmiseksi.  Kun tähän kaikkeen vielä lisättiin korona, niin olin valmis heittämään hanskat tiskiin. Alkuun kun koronaan liittyviä viestejä tuli töissä jokaisesta kanavasta ja Wilma-viestejä paukkusi useasti päivässä, aivokapasiteettini ei pystynyt sisäistämään mitään.  Tunnuin uppoavani yhä syvemmälle viestitulvaan. Lasten jäädessä lopulta kotiin ja esikoisen etäkoulun myötä alkoi arki saamaan täysin uuden merkityksen.  Samalla kun yritin mieheni kanssa tehdä töitä, niin piti viihdyttää eskarilaista ja auttaa kakkosluokkalaista esikoista läksyissä. Tuntui kuin olisin ollut mustekala, joka jokaisella lonkerollaan yrittää saada jotain aikaiseksi.  Tunsin itseni niin huonoksi äidiksi, koska en vain pystynyt olemaan avuksi. Hädin tuskin pystyin keskittymään työhöni, saati auttaa kotiläksyissä tai keksiä nuoremmalle tekemistä.

    Kesäkuun alussa romahdin täysin ja siitä alkoi uuden elämän alku. Jäin sairaslomalle ja sain vaan olla. Työterveyshuollon henkilökunta muistutti minua jatkuvasti suorittamisen tarpeettomuudesta. Lasten koulu oli ohi tältä keväältä ja pystyin tyhjentämään muistini kokonaan.  Nyt oli aika hoitaa itsensä kuntoon.

    Työnantajalla ja esimiehelläkin on vastuu työntekijän voinnista

    Kirjassa on paljon todella hyviä pointteja työntekijöiden uupumisesta ja mitkä asiat voivat vaikuttaa työuupumiseen. Lukiessani kirjaa lähinnä nyökyttelin ja sanoin varmaan kymmeniä kertoja ääneen ”just näin”.  Oli huojentavaa lukea tämä kirja, sillä sen myötä itselle tuli olo, että en ole vain kuvitellut asioita vaan oikeasti moni muukin uupuu töissä samanlaisista asioista. Olemme kaikki yksilöitä ja kuormittavat asiat vaihtelevat henkilöittäin, mutta kuten kirjassa todetaan, niin töissä kukaan ei ole yksin vastuussa jaksamisestaan eikä uupumisesta varsinkaan, jos heillä on työnantaja ja esimies.  Näiltä osin raamit tulevat työturvallisuuslaista. Olisi mielenkiintoista tietää kuinka monen esimies on tietoinen työturvallisuuslain pykälistä ja sen sisällöstä. Itse en ole kuuna päivänä kuullut yhdessäkään työpaikassa työturvallisuuslaista. Minun oli tärkeää saada kuulla, että kukaan ei ole töissä yksin vastuussaan jaksamisestaan. Voimme itse vaikuttaa paljon, miten työmme teemme mutta vastuuta työntekijän jaksamisesta on myös työnantajalla.  Aina ei ole helppoa puhua ongelmistaan ja siksi uupuminenkin voi tulla yllätyksenä esimiehelle. Jos osaa lukea hyvin työntekijää, niin varmaan jotain merkkejä uupumisesta tulee esille mutta esimerkiksi nyt kaikkien ollessa keväällä etänä, ei toisia nähty kasvokkain. Ymmärrän sen, että vastuu omasta jaksamisesta oli tässä kohtaa aika pitkälti itselläni mutta, kun on tottunut sinnittelemään ja en ehkä halunnut itsellenikään myöntää, että saatoin olla avun tarpeessa. Siinä kohtaa ei enää keskustelut ja työn tuunaamiset olisivat auttaneet, vaan kaikkein eniten auttoi irti päästäminen hetkeksi.  Vasta kun sain omat ajatukset kokoon, pystyin miettimään töihin paluuta.  Minun oli hyvin vaikeaa miettiä miten saada työstäni vähemmän kuormittava, koska kuormittavat tekijät olivat työssäni avainasemassa.  Puhelimesta oli tullut minulle se isoin kynnyskysymys. Olisin kaikkein mieluiten tehnyt työtä, jossa ei ole asiakaspalvelua puhelimitse mutta sellaista ei nykyisessä tiimissä ollut mahdollista tehdä. Sen verran sain töihin palatessa armoa, että sain olla ensimmäiset kaksi viikkoa pois puhelimesta ja pikkuhiljaa totutella puhelimessa oloon.  Tammikuussa aloittamani toisen työlajin teon jätin kokonaan pois. Katsotaan jos jossakin kohtaa alan taas tekemään sitä.  Nämä muutokset sai jo oloni helpottumaan. Osasairauspäivärahalla palaaminen töihin oli helpottavaa. Ei tarvinnut heti lähteä tekemään täyttä työviikkoa. Aloitin tekemään 50 %:sti töitä ja myöhemmin tuo korotettiin 60 %:n.  Olen todella onnellinen, että esimieheni suostui muutoksiin, joiden vuoksi töihin palaaminen oli helpompaa. Ei ylikuormittumiseen ja uupumukseen johtaneet tekijät näillä muutoksilla täysin hävinneet. Minusta tuntuu, kun näitä uupumukseen johtaneita tekijöitä olisi säkillinen ja kun yhden saan hoidettu, niin jo seuraava ongelma vaanii säkissä.

    Kirjassa on oma lukunsa siitä, kuinka terve ihminen väsyy, kun kuormitus ylittää voimat.  Olen pitänyt itseäni hyvänä työntekijänä, koska olen järjestelmällinen, ahkera, tavoitteellinen ja haluan tunnollisesti tehdä työni hyvin. Nämä ovat esimerkillisiä persoonallisuustekijöitä, joilla voisi myös kuvailla ihanteellista työntekijää, jotka saavat työt tulee tehdyksi ja työn jälki on laadukasta.  On kuitenkin ristiriitaista sekä epäoikeudenmukaista, että näistä ominaisuuksista syyllistetään uupuneita.  Olen saanut kuulla, miten ystävälle hänen esimiehensä sanoi kuormittumisen johtuvan ystävän luonteesta ja halusta tehdä asiat täydellisesti.  Perfektionismi oli siis esimiehen mielestä syypää väsymiseen.  Kun luin tätä kirjaa, otin kuvan ystävälle sivusta 33. Sivulla kerrotaan, ettei työuupumusta todellisuudessa voi koskaan selittää vain yksilön luonteenpiirteillä ja taipumuksilla eikä sitä voi kuitata myöskään pelkällä haastavalla elämäntilanteella.  Työuupumuksessa, kun on kyse työstä.  

    Pelko nousee pintaan

    Olen samaa mieltä kirjassa olevan otsikon kanssa, että työuupumus on kohtuuton hinta työstä.  Onko työ, joka aiheuttaa uupumista nautinnollista? Onko järkeä tehdä työtä, joka ottaa enemmän kuin antaa?  Näitä kysymyksiä pohdin sairaslomalla ollessa.  Työuupumus, kun ei loppujen lopuksi vaikuta vain työntekoon vaan se vaikuttaa koko elämään.  Olin kärsinyt oudoista peloista koko kevään tajuamatta yhtään, että uupumus olisi syypäänä niihin.  En uskaltanut mennä metsään juoksemaan, vaikka se oli pitkään ollut harrastukseni.  Metsätielle mennessä jo aloin vilkuilemaan ympärilleni ja ahdistus kasvoi sisälläni. Tunne oli epämiellyttävä enkä osaa selittää mikä minua siellä pelotti.  Samanlaista pelkoa ja ahdistusta koin autolla ajaessa ja yksin kauppaan mennessäni.  Koin muut autoilijat riskeinä. Pelkäsin niiden osuvan minuun ja jotain pahaa sattuvan. Jokainen oudosti ajava kuski sai minut ahdistumaan kovin ja halusin vain takaisin kotiin.  Kaupassa en enää osannutkaan tehdä valintoja. Oli ahdistavaa olla yksin kaupassa.  Nämä eivät liittyneet mitenkään työhöni mutta nousivat työuupumuksen seurauksena pintaan.   

    Työtä tehdessäni koin pelkoa, että en osaa tehdä oikeanlaisia ratkaisuja tai perustella ratkaisujani tarpeeksi hyvin. Ne ovat kuitenkin iso osa työtäni ja jos ydintyöni yksikin osa-alue pelottaa, olen pulassa. Työnteon on soljuttava osa-alueiden välillä sujuvasti tai muuten työnteko takkuilee tietyn prosessin kohdalla jatkuvasti.

    Viisi kuukautta ehti mennä ennen kuin tunsin pelkojen väistyvän.

    Kun väsymys on loputonta

    Viime vuosien lomat on mennyt stressatessa, miten ihan kohta loma loppuu enkä saanutkaan mitään järkevää tehtyä.  Lomat eivät ole nollanneet stressiäni, vaikka ne ovat olleet koko vuoden kaikkein odotetuimpia juttuja.  Perjantaita odotti kuin kuuta nousevaa. Olisi ihanaa saada maata sohvalla ja katsoa telkkaria.  Todellisuudessa viikonloput olivat kaikkea muuta kuin nautinnollisia. En nimittäin päässyt irti työviikon aikana kertyneestä ärtymyksestä ja purin sitä perheeseeni. Olin viikonloput kiukkuinen ja pettynyt itseeni, että en pysty olemaan normaali. Tiesin ettei se ole normaalia käytöstä mutta minulla ei ollut keinoa päästä siitä irti.  Väsymys, joka ei lepäämällä mene ohi ja jatkuva ärtymys, oli ensimmäisiä merkkejä minulle, joista tiesin, ettei kaikki ole hyvin.  En enää jaksanut innostua asioista ja koin kaiken kauheana taakkana, joka täytyy suorittaa. Vastoinkäymiset, niin pienet kuin isotkin sai minut kyyneliin.  Olen aina nukkunut hyvin eikä minulla ole ollut univaikeuksia mutta kun aloin heräillä useasti yössä tiesin jonkin olevan vinossa. Ei ole minun tapaistani heräillä yöllä ja valvoa.

    Väsymystä valittaessa se pistetään milloin minkäkin asian syyksi. Ensimmäisenä ei tule minulle ainakaan mieleen, että se johtuisi työstä, koska en ole kokenut työtäni niin kuormittavana. Todellisuudessa työni on hyvin kuormittavaa, koska työ keskeytyy jatkuvasti, siinä käsitellään valtavaa tietomäärää, tekemisessä on koko ajan kiire ja työ ei jakaudu tasaisesti työntekijöiden kesken.  Olen syyttänyt väsymyksestäni huonosti toimivaa kilpirauhastani tai alhaisia rauta-arvoja.  Tajusin olevani väsynyt, todella väsynyt, kun hermot olivat jatkuvasti kireät ja kaikki asiat itkettivät. Väsytti niin, että sattui ja tuntui pahalta. Sain kuitenkin pidettyä itsestäni ja perheestäni huolta enkä näin ollen jäänyt sänkyyn makaamaan, vaikka joskus se olisi tuntunut hyvältä idealta.  Tiesin, että se ei ole oikea ratkaisu vaan on parempi pysyä liikkeessä.

    Esimiehen tehtävä on pitää huolta, ettei työntekijöiden työmäärät käy liian suuriksi ja seurata työn kuormittavuutta. Kun esimiehenä on henkilö, joka ei ole koskaan tehnyt kyseistä työtä, on hänen vaikea sanoa työn kuormittavuudesta yhtään mitään. Kaikki ajatukset työstä hän saa tällöin työntekijöiltään ja haastattelemalla saa monenlaisia vastauksia työn kuormittavuudesta.  Tiedän itse, että esimiehelle tai kenellekään läheisistä ei ole helppoa mennä sanomaan olevansa uupunut.  Pitkään itsekin sanoin esimiehelle, että voin hyvin ja työt sujuvat, vaikka jotkin asiat stressaavat. Ulospäin minusta ei näkynyt merkkejä väsymyksestä.  Käytöksestäni olisi ollut helpompi lukea ärtyneisyyden ja kireyden perusteella jonkin olevan huonosti. Esimies, joka minulla oli ollut vasta alle vuoden ei tuntenut minua kuitenkaan niin hyvin, että olisi sen perusteella osannut epäillä mitään.  Hänelle työuupumukseni tuli yllätyksenä.  Keskusteluistamme tuli tunne, että hän ei oikein ymmärtänyt edes töihin palatessani, että ongelma on nimenomaan työssä. 

    En tiedä tiedostetaanko tiimissämme esiintyvät kuormittavuustekijät vai lakaistaanko ongelmat vai maton alle.  Useamman henkilön ollessa sairaslomalla työuupumuksen vuoksi, luulisi herättävän esimiehet, HR:n sekä ylemmän johdon henkilöt. 

    Esimiehet eivät tiedä miten toimia työntekijöiden kohdatessa työuupumuksen

    Olen käynyt mielenkiintoisia keskusteluja esimieheni kanssa uupumuksestani ja uskon meidän molempien oppineen tästä kokemuksesta. Taisin olla hänen ensimmäinen uupunut työntekijänsä, koska kaikki oli hänelle uutta ja ymmärrän, että silloin ei ehkä osaa lukea merkkejä uupumisesta.  Nyt hänelle on kuitenkin annettu tarjottimella merkit, joita seurata muissa työntekijöissä mutta siltikään ne ei herätä hänessä huolta.  

    Työsuojeluviranomaisen valvontahavainto vuodelta 2018 kertoo, että työssä kuormittumiseen ei työpaikoilla osata puuttua työturvallisuuden edellyttämällä tavalla.  Kolme yleisintä puutetta on, että työnantaja tai esimies ei toimi ajoissa, jos työntekijä on kuormittunut. Työnantaja ei tiedä tai tunne velvollisuutta toimia, jos vaan yksi työyhteisön työntekijä on uupunut. Työntekijällä on epäselvyyttä siitä, miten ilmoittaa uupumuksesta esimiehelle.

    Kuten kerroin aiemmin jo tässä postauksessa, niin esimiehelle työuupumuksesta kertominen ei ollut helppoa mutta ei myöskään pahinta. Pahinta oli nimittäin ottaa se ensimmäinen askel ja olla yhteydessä työterveyteen. Mietin vielä kesäkuun alussa aamulla istuessani työterveyshuollon aulassa odottamassa pääsyä lääkärille, että olenko oikeasti lääkärin tarpeessa vai kuvittelenko vain olotilani huonommaksi kuin se todellisuudessa on. Kun olin saanut purettua olotilaani lääkärille (joka ei tuntunut ottavan minua edes kovin tosissaan), tuntui, että mikään ei enää pysäytä minua tällä matkalla.

    En pysty ottamaan kantaa siihen olisiko ollut helpompaa puhua väsymisestä jo aiemmin, jos esimies olisi tutumpi. Omalla tavallani kai yritin tuoda sitä esille esimiehelleni sähköposteissa ja keskusteluissa, mutta tuntematta toisiamme kovinkaan hyvin, ei vinkkini tainneet mennä perille. Toivon, että jokaisella olisi uskallusta kertoa asioista esimiehelle ennen totaalista romahdusta. Näin työssä voitaisiin tehdä asialle jotain jo ennen sairaslomalle joutumista. Myönnän, että neuvoja on helpompi antaa kuin toteuttaa niitä itse. Kerran koettuani tämän, uskon, että jos oireilua vielä tulee myöhemmin niin olen valppaampana ja kerron huolista esimiehelle. Kenellekään ei soisi uupumista, ainakaan työn vuoksi mutta jos tästä episodista jotain hyvää haluaa miettiä niin uskon, että esimieheni osaa etsiä väsymisen merkkejä jatkossa paremmin. Olemme tästä keskustelleet jonkin verran ja toivon, että hän on oppinut tästä kuten minäkin.

    Suosittelen kirjaa luettavaksi niin työntekijöille kuin työnantajille, sillä se on hyvä tietopaketti työn psykososiaalisesta kuormittumisesta, työsuojelusta ja sen toiminnasta. Aihe voi kuulostaa tylsältä niille, jotka eivät kärsi uupumuksesta mutta neuvoisin heitäkin lukemaan kirjan itsensä kehittämisen mielessä. Psykososiaalinen kuormitus nimittäin koskee kaikkia, sillä toimimme jokainen jonkinlaisessa psykososiaalisessa ympäristössä. Nykyään puhutaan paljon enemmän ennaltaehkäisystä ja siihen tämä kirja on hyvä. On hyvä tiedostaa asioita, jotka voivat altistaa kuormituksen kasvavan liian suureksi ja johtavan lopulta uupumukseen. Tällöin esimiehen kanssa voi ottaa puheeksi työn kuormittavat tekijät ja tehdä niihin muutoksia, jos se on tarpeen.

    Oman kokemuksen myötä haluankin muistuttaa kaikkia, että pitäkää huolta itsestänne. Työn takia ei kannata menettää yöunia eikä varsinkaan terveyttä.

  • Kirjavinkki: Karo Hämäläinen- Miksi juoksen?

    *Kirja saatu *

    Karo Hämäläisen nimi on tullut minulle tutuksi Facebookin juoksuaiheisissa ryhmissä ja heti kun kuulin hänen kirjoittaneen kirjan juoksusta, oli se saatava. Harmitti suuresti, että minulla ei ollut mahdollista osallistua hänen kirjansa julkkareihin, jotka vietettiin missäs muuallakaan kuin juoksun parissa Esport Arenalla. Sain kuitenkin kirjan itselleni ja sen pariin oli päästävä heti.

    Luin vuorokauden sisällä Karo Hämäläisen Miksi juoksen?- kirjan, kokonaan. Aloitin aamulla lukemalla muutamia sivuja. Kävelin kotona lounas aikaan kirja kädessä ja lämmitin ruokaa. Iltapäivään mennessä olin lukenut yli puolet. Esikoisen ollessa englannin kielikylvyssä luin autossa tunnin verran ja pääsin lähes loppuun. Iltapalan aikana luin loput sivut. Häkellyin miten näin oli päässyt käymään. En muista milloin olisin viimeksi lukenut jonkun niin mukaansa tempaavan kirjan, että olisin lukenut sen päivässä. Lähiaikoina olen lukenut paljon, mutta siltikään mikään kirjoista ei ole vetänyt minua mukaansa näin kovin. Jäin suorastaan koukkuun juoksusta kertovaan tekstiin.

    Juoksu ei tyhjene yhteen lauseeseen, sillä juoksu ei ole yksi vaan monta. Juoksu on innostus ja lamaannus.  Se on kipu ja nautinto, hulluus ja nerous. Juoksu on ääripää ja kaikkea ääripäiden välillä – Karo Hämäläinen

    Jokainen juoksija aloittaa harrastuksen nollasta, ihan niin kuin kirjan kirjoittanut Karo tai minä.  Karon juoksuinnostus sai alkunsa kirjailijoiden lenkkisaunasta. Alkuun hän harjoitteli muilta salaa ja osallistui lenkeille vasta kun oli saavuttanut haluamansa juoksukunnon, jolla pysyisi muiden tahdissa mukana. Innostuksen kasvaessa hän juoksi useita maratoneja ja ultrajuoksukisoja.  Helppoa ei tie ultrajuoksijaksi ole ollut. Vastoinkäymisiä tulee kaikille jossakin vaiheessa elämää. Myöskään Karo ei ole välttynyt vastoinkäymisiltä.

    Karo Hämäläinen on saanut puettua niin monet asiat sanoiksi, joita itse olen lähinnä pyöritellyt jossain mieleni sopukoissa. Minusta on mielettömän kiinnostavaa lukea niin sanottuja kisarapsoja ja varsinkin kun kyse on ultramatkoista. Ne tunteiden vaihtelut ja olotilat pystyy lähes aistimaan vaikka ei ole ollut samalla reissulla.  Samoja fiiliksiä olen käynyt läpi itsekin ultramatkoja juostessa. Välillä on itkettänyt, välillä naurattanut ja välillä on ottanut niin paljon päähän, että tekisi mieli lopettaa matka kesken. Nämäkin on asioita, joihin on varauduttava ultrakisaan lähtiessä ja on hyvä tiedostaa etukäteen, että tunteet tulevat heittelemään laidasta laitaan ja se on normaalia.

    Tämä oli heittämällä yksi parhaimmista juoksuun liittyvistä kirjoista olen lukenut. Suosittelen siis lukemaan kirjan jos vähänkin juokseminen on lähellä sydäntä. Ei tarvitse olla kiinnostunut ultramatkoista, jotta jaksaisi lukea kirjan alusta loppuun. Riittää kun on kiinnostunut juoksusta.